Operaatio Donitsi

Operaatio Donitsi sai alkunsa viime vuoden elokuussa (ainakin välillisesti) kun Asbelin sukukalleuksista päätettiin luopua. Tai oikeastaan operaatio donitsin historia juontaa juurensa aina Asbelin pentuajoihin asti. Mennäänpä siis viisi vuotta ajassa taaksepäin.

Pentuaika

Asbel oli pennusta asti melko huono syömään. Usein vain päivän toinen ateria maistui, ja jostain syystä tavaksi tuli aina jättää kuppiin osa ruoasta. Kuppia sitten kallisteltiin ja muutama nappula meni  lisää. Erikoiseksi tavaksi jäi aina se, että Asbel jätti lähes aina kuppiin yhden nappulan. Sitä se ei ikinä syönyt. Meillä oli aina ruokasäkki avoinna lattialla eikä Asbel ikinä siihen koskenut, ei yksin ollessaan eikä meidän ollessa kotona. Positiivista oli se, että koira pysyi hoikassa kunnossa, mikä o isolle koiralle suotavaa. Kolikon kääntöpuoli puolestaan oli se, että Asbel ei motivoitunut ruoasta eikä ruokaa voinut käyttää palkkana koulutuksessa. Makkara ja muu kelpasi häiriöttömissä tilanteessa, mutta mikään motivaattori se ei ollut. Siispä monet koulutusyritykset jäivät puolitiehen.

Täyskäännös

Asbel päätettiin kastroida 4-vuotiaana. Ajatuksena lähinnä oli se, että miksi ei. Näyttelyt oli koluttu ja  koira saavuttanut Suomen muotovalion arvon eikä koiraa aiottaisi käyttää jalostukseen, joten päätös oli lopulta hyvin yksinkertainen. Sulo oli kastroitu muutama kuukausi aiemmin ja kokemus siitä, että mitään muutosta luonteessa ei tapahtuisi, vielä vahvisti päätöstä Asbelin kohdalla.

Yhtenä elokuisena päivänä Asbelin elämä jatkui ruunana. Muutos ruokahalussa näkyi oikeastaan heti. Ruoka alkoi maistua eikä enää tarvinnut käydä tarkistamassa ruokakuppia josko sieltä oli ruoat hävinneet. Niin, eikä nappulan sekaan tarvinnut sekoittaa milloin kissanruokaa, milloin lihalientä ym. Aiemmin nappula ei sellaisenaan oikeastaan maistunut ikinä. Ja se viimeinenkin nappula alkoi hävitä kupista!

Tässä vaiheessa ajatus koulutuksen jatkamisesta heräsi. Voisiko Asbel nyt motivoitua ruoasta? Odotukset eivät olleet kovin korkeat, koska 4-vuotias koira oli päässyt vahvistamaan ei-toivottua käytöstä sen verran vahvasti, että nopeaa ja suurta muutosta en odottanut. Eikä sellaista ikinä ole tähän päivään mennessä tapahtunut (oletetusti), mutta parempaan ollaan menossa. Ja siis ei-toivotulla käytöksellä tarkoitan suhtautumista muihin koiriin remmissä. Muutoinhan Asbel on ihan helppo tapaus.

Mutta takaisin ruokaan motivaattorina ja elämään ruunana. Ruoka siis maistui hyvin ja mitä enemmän aikaa kului kastraatiosta, sitä enemmän se maistui. Jopa niin hyvin, että ensimmäistä kertaa Asbel varasti ruokapöydältä ruokaa. Eikä mitä tahansa ruokaa, vaan melkein kokonaisen kermakakun! Sain Asbelin itseteossa kiinni kun muutama murunen oli jäljellä. Olin niin yllättynyt ja järkyttynyt, etten osannut edes torua. Kiitoksena Asbel röyhtäisi päälle ;). Nykyään pitää jo vahtia, ettei pöydän reunalle jää mitään ruokaa, sillä Asbel on juuri sopivan kokoinen ja pää sopii ihanasti pöytätason korkeudella. Siitä on mukava vaikka pari sämpylää syödä tai maistaa kielellä mitä pöydällä on ollut.

Operaation Donitsi alkaa

I know, tämä on aika pitkä alustus aiheeseen, mutta nämä liittyvät vahvasti toisiinsa, joten kyllä, pääsemme jossain vaiheessa itse aiheeseen eli Operaatio Donitsiin.

Useimmat koirat kuulemma rauhoittuvat kastraation seurauksena. Asbelin ei haluttu mitenkään rauhoittuvan ja itse asiassa ruokahalun lisäksi ainoa muutos koirassa on leikkihalun lisääntyminen. Oli Asbel aiemminkin leikkisä, mutta nyt on varmasti tuplasti sen. Tykkää painia, vetoleikeistä ym. ja innostuu välillä kuin pikkuvarsa telmimään ym. Erityisesti vinkulelut ovat Asbelin suosikkeja. Näihin pätee kolmen K:n sääntö: mitä korkeampi, kimeämpi ja kovempi ääni, sen parempi. Ainahan Asbel on vinkuleluista pitänyt, mutta kastraation jälkeen innostus on potenssiin x.

Huomasin arkitouhun lomassa, että lähes poikkeuksetta tilanne kuin tilanne, kun kuului vingahdus esim. meidän lasten leikeistä, Asbel oli salamana paikalla. Missä vinkuu? Tästä aloin pohtia josko vinkulelua voisi käyttää kouluttamisessa naksuttinen tavoin. Hmmm. Ei muuta kuin tuumasta toimeen ja ostoksille. Kaupassa hartaudella painelin ja kokeilin jokaista lelua. Tavoitteena oli löytää pieni, sellainen taskuun sopiva lelu, jota voisi käyttää lenkillä. Jokaisesta lelusta tein pisteytyksen (en oikeesti): paino, painamisen helppous, äänenvoimakkuus, äänen korkeus ym. Voittajaksi valikoitui pieni donitsi. Operaation Donitsi oli alkanut.

Ensi kosketus Donitsiin

Pohdin heti alusta, että yhdistä aluksi naksuttimen tavoin vinkahduksen namiin. Sulo ei piittaa erityisesti leluista, joten jos saisin ehdollistettua Sulon siihen, että vingahdus olisi yhtä kuin nami, saisin kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Suloa sinänsä ei olisi ollut tarve enää ehdollistaa, koska on muutoinkin hyvin häiriötilanteessa ottaa kontaktia, mutta tuskin siitä haittaakaan olisi.

Aluksi pihassa piip - nami - piip -nami toistoja useita. Seuraavaksi lenkillä testi piip. Asbelin ilme olisi ollut näkemisen arvoinen. Yhtäkkiä hiljaisessa metsässä kuuluu Asbelin suosikki PIIP. Mitä ihmettä? Mitä, missä? Tuijotus omistajaan ja luokse. Palkka. Tällaista toistoa useasti.

Seuraavaksi häiriötilanteessa. Tiellä tulee auto. PIIP. Välitön katsekontakti. Toimii. Tällaista kaavaa oli seuraavat päivät. Ajatuksena ehdollistaa häiriöön ihminen = piip, auto = piip, koira = piip. No, koiria täällä ei juurikaan liiku, joten sen harjoitteleminen vaatii enemmän vaivaa, mutta periaatteena kuitenkin tuo.

Olen antanut itse donitsin myös palkkana Asbelille. Toistaiseksi en osaa sanoa kumpi on suurempi palkka, itse donitsi vaiko nami. We'll see.

Niin tai näin, kyseessä on mielenkiintoinen kokeilu ja aika näyttää kuinka nopeasti oppimista tapahtuu. Ja sitähän tapahtuu jos palkka on mieluisa.

Jatkoraporttia seuraa.

Aksailua ja häiriötreeniä

Alustusta

Tiedättekö, kaksi kuukautta sitten vihdoin sain aikaiseksi blogin kirjoittamisen. Pohdin sitä pitkään ja lopulta päätin, että halu jakaa asioita liittyen koiriin on sen verran suuri, että blogi pitäisi perustaa. No, kaksi kuukautta myöhemmin halu jakaa asioita on edelleen kova, mutta elämän realiteetti iski vastaan: täyspäivätyö, kaksi pientä lasta, kaksi ei-niin-pientä koiraa ja omakotitalo. Jee. Eli mistä aika blogin kirjoitukselle?? No, tällaisia pikku hidasteita en ehkä tarkemin ottanut huomioon, mutta näillä mennään. Alusta asti ajatuksena oli, että teksti on tasoa tajunnanvirtaa ja kuvat kännykällä näpsäistyjä, että mitään vuoden kaunein blogi -palkintoa ei olla tavoittelemassa. Blogi on minunnäköinen ja niin sen pitääkin olla. Tässä alustus aiheelle aksailua ja häiriötreeniä. Eli ei liity mitenkään :D

                                                            Tämäkään kuva ei liity mitenkään mihinkään :D

Agility jatkuu

Sulon viikottainen agility jatkuu. Olen todella jäänyt koukkuun kaikkiin valsseihin, vastakäännöksiin ja muuhun agilityyn liittyvään tekemiseen, että torstai-ilta on aina viikon kohokohta. Sulokin tykkää tulla hallille, vaikka poitsu onkin aina todella hillitty ja rauhallinen eikä erityisemmin ensimmäistä kolmea sekuntia lukuun ottamatta ota kierroksia hallin pihaan saapumisesta. 

Olemme siis tasolla möllimaxi 1 eli kuvailisinko kahdella sanalla: tavoitteellista höntsäilyä. Eli yritämme kovasti saada kaikki esteet siihen kuntoon, että osaisimme ne suorittaa ja pääsisimme radan puhtaasti läpi. Tällä hetkellä kepit ja keinu ovat vielä haasteena. Radat ovat kuitenkin täyspitkiä (n. 20 estettä) ja niissä on kovasti haastetta meidän tasoiselle koirakolle. 

Kuten aiemmin kirjoitin, meidän ohjaajalla on tapana kouluttaa niin, että mennään ja kokeillaan ja siinä sivussa opitaan. Kysyin mielenkiinnosta muutama kerta sitten, että ohjaisiko ja neuvoisiko hän meitä toisella tavalla jos meillä olisi tavoitteena kisata. Ohjaaja naurahti siihen ja totesi, että tottakai te tuutte kisaamaan! Okei. Eli ohjaaja ei kohtele möllikoiria (mölli = harjoitteleva, ei-kisaava) eri tavalla. 

Agitalkoot ja kisainnostus

Marraskuun alussa osallistuin ensimmäistä kertaa Tamskin agitalkoihin. Tamskin jäsenillä on talvikaudessa noin 12 tunnin talkoovelvoite, jota lähdin suorittamaan Tamskin 1- ja 2-luokan agilitykisoihin. Olisin halunnut toimia ratavirkailijana, jotta olisin nähnyt ratoja ja suorituksia, mutta nuo työt olivat jo varattu. Siispä osallistuin ilmoittautumiseen, joka oli muuten niiiiiin hektistä touhua että meinas tukka lähteä päästä. No joka tapauksessa, kun ilmoittautuminen oli ohi, pääsin hieman näkemään ratasuorituksia (joskin 2-luokan) ja ilokseni huomasin, että olisin halunnut radalle. Kroppa teki luonnostaan ohjausliikkeitä radan vieressä ja nytkähteli omituisesti :D Varmaan muillakin, jotka seurasivat joten tuskin kukaan minua hulluna piti. Eli siis tuli fiilis, että vitsit minäkin haluan kokeilla! Olin sikäli yllättynyt, että Asbelin kanssa käydyt koiranäyttelyt ovat ollaan niin suurta jännitystä että vielä pari vuotta viimeisen näyttelyn jälkeenkin astuminen näyttelyalueelle (ilman koiraa siis) saa sydämen pamppailemaan ja sykkeen nousemaan. Tietenki tilanne on aivan toinen sitten jos ja kun joku päivä käymme Sulon kanssa kisaamassa, mutta positiivinen kokemus joka tapauksessa tuo agikisoissa käynti.

Tuossa kappaleessa sentään oli aasinsilta eli takaisin agitreenehin ja kisaamiseen. Eli siis nyt mennään treenehin sillä mielellä, että joku päivä kisataan! Oli ihan sikahyvä fiilis mennä seuraaviin treenehin ja oli sellainen maailmanvalloittaja fiilis kun Sulon kanssa mentiin vuorollamme radalle. Näin sielunisilmin kuinka lennämme hienosti kaikkien esteiden yli ja valssaamme hypyltä hypylle. No, back to reality. Alku meni hyppy, hyppy, putki, kepit hyvin mutta kun tultiin renkaalle (jonka läpi koiran pitäisi siis hypätä) niin Sulo päättikin, että hei, tästä renkaan ja kehikon välistäkin voi mennä! No, suorituksen pysäytys ja uudestaan renkaalle. Ja taas renkaan ja kehikon vierestä. Whaat? Sulo osaa kyllä mennä renkaan. Meillä on harjoituksissa periaate, että jokin este mennään väärin, pitäisi se kyseinen este suoritaa sitten ainakin kolme kertaa putkeen puhtaasti, että koiralle jää mieleen tuo oikea suoritus. No, siinä sitten hinkattiin sitä vitsin rengasta sitten puolet ajasta. Hienosti takaisin jalat maan pinnalle. Ei ehkä ihan vielä olla kisaamassa...

Asbel ja häiriötreeni

Olen päättänyt ottaa Asbelin mukaan Sulon agitreenehin, koska käynnit ihmisten- ja koirienilmoilla ovat hyvin rajatut ja Asbelin kanssa niitä pitäisi harjoitella (siis reagoimista muihin koiriin). Asbelia kiinnostaa kastroinnin jälkeen (tuosta on siis jo 1,5 vuotta aikaa) ruoka ihan eri tavalla, joten ainakin teoreettisella tasolla voisi jotain harjoitellakin kun motivaatiota (teoriassa) voisi ruokaa kohtaan löytyäkin. 

Tavaksi on nyt tullut, että menemme ajoissa hallille ja käymme Asbelin kanssa käyskentelemässä ensin ja sitten Sulon lämmittely ja lopuksi Sulon suorituksen jälkeen vielä Asbelin kanssa käyskentelyä hallin pihassa. 

Ensimmäisellä kerralla Asbel kontista pihalle ja perinteinen piippauskonsertti. Joskin huomaa, että Asbelkin on rauhoittunut ja ikää tulee (lähestyy kuutta), että reaktiot ovat laimeampia (toki varmasti harjoitelullakin on merkitystä). Sen olen myös huomannut, että Asbelille kaikkein vaikein tilanne on se, että ollaan paikoillaan. Silloin reaktiotkin ovat vahvempia. No, parkkipaikalle lähdimme heti liikkeelle ja tästä johtuen piippaus jäi melkein heti pois. Elekieli oli selkeästi jännittynyt ja tarkkaileva. Yritin saada kontaktia sanomalla "katso", jota ollaan ihan ensimmäisestä pentupäivästä harjoiteltu (ruokakippo laskeutuu ainoastaan katsekontaktista, ulos pääsee ainoastaan katsekontaktista, kontista pääsee pihalle ainoastaan katsekontaktista ym). Ei mitään. No tämä ei varsinaisesti yllätä, sillä kontaktin saaminen Asbeliin onkin ollut häiriötilanteessa aina se vaikein. Asbel kuulee kyllä ja esim. istuu jos sitä pyytää, mutta katseen irroittaminen toisesta koirasta, voi se on niin vaikeaa. 

No, jotain olen Asbelin kanssa kuitenkin oppinut ja yrittänyt tulla itse nokkelammaksi. Opetin aikuiselle Asbelille toisen käskyn "koppi" eli yksinkertaisesti makkara lentää suuhun. Tämä uusi käsky toimii itse asiassa paljon paremmin ja tämän muistasessani siellä hallin pihassa, kokeilin häiriötilanteessa innoissani hihkaista "koppi". Ja pum. Asbel kääntyi katsomaan! Hurraa hurraa. Ette usko, kuinka hienolta tuntuu kun muulipää ottaa kontaktia sellaisessa tilanteessa kun lähellä on muita koiria. Monia teistä voi naurattaa koska tämän tason treeniä tehdään ehkä ihan pienten pentujen kanssa, mutta meille se on suuri asia. Kontaktin pituus on toki lyhyt, mutta jo se tieto, että Asbel kykenee luopumaan katseesta toiseen koiraan, edes kahdeksi sekunniksi, on minulle paljon suurempi kuin, no edes keksi tähän nyt mitään, mutta iso juttu joka tapauksessa. 

Jatkoimme kävelyä ja "koppi" kontakti toimi joka tilanteessa. Siis aivan mahtavaa! Sulon treenin jälkeen uusintakierros Asbelin kanssa ja selvästi kontissa oleilu ja yksi kierros takana ovat Asbelin kierroksia laskeneet. Mennään uudestaan ja homma toimii hyvin. Läheltä menevä beagle räyhää Asbelille, mutta poika ei reagoi, haistelee lähellä maata ja merkkailee. Jotain on tehty oikein. 

Treenien jälkeen vain makoillaan

Sulo ja agilityn ihanuudet

Taustaa

Aloitimme Sulon kanssa agilityn harrastamisen tasan vuosi sitten. Sulon kanssa pohdimme harrastusmahdollisuuksia ja ongelmaksi tuli Sulon kanssa heti alussa runsaudenpula. Sulo on todella oppivainen ja halukas työskentelemään, joten tämän koira kanssa voisi harrastaa ihan mitä vaan. Toko ei minua ole ikinä kiinnostanut. Olen luonteeltani melko suurpiirteinen ja minua ei kiinnosta hinkata koiran kanssa esim. yhtä perusasentoa ja sitten huomata, että ollaankin kaksi senttiä vinossa ja tulee miinuspisteitä. Toki Sulon kanssa kotipihassa ja muutoin höntsäillään tokojuttuja ja monet tokon liikkeistä ovat sellaisia, että on hyvä ihan arkielämässäkin osata (esim. seuraaminen ym.). Mutta ei niin ei. Rallytoko on jo sitten toinen juttu ja se onkin meidän kokeilulistalla edelleen. Jostain syystä agilityn vauhti ja se, että omistaja juoksee mukana ja saa itsekin liikuntaa, on ollut kombinaationa sellainen, että lopulta pisimmän korren veti agility.

Tähtitekniikan kautta Tamskille

Vuosi sitten Sulon kanssa saimme innostuksen osallistua Tähtitekniikan alkeiskurssille Ylöjärvellä. Tähtitekniikan tilat sijaitsevat Koirakoutsin tiloissa ja voin lämpimästi suositella paikkaa. Tähtitekniikan alkeiskurssi ja jatkokurssi sisälsivät todella seikkäperäistä ja tarkkaa harjoittelua. Uskon, että saimme sieltä hyvät eväät harrastukselle, joskin omaan makuuni tahti oli siellä ehkä hivenen verkkainen (kunnon estesarjoja ei oikeastaan tullut vielä edes jatkokurssilla), mutta toisaalta perusasiat pitää ymmärrettävästi harjoitella pieteetillä ja niiden osaaminen hyvin auttaa edistymään agilityn harjoittelussa.

Tammikuussa 2016 Tähtitekniikan jatkokurssin jälkeen anoin pääsyä Tamskin ryhmään(Tampereen seudun koirakerho ry) puhtaasti siitä syystä, että Tamskin tilat sijaitsevat meitä puolet lähempänä: siinä missä Ylöjärvelle ajaa meiltä 40 minuuttia, Tamskin hallille kruisailee alle 20 minuutin. Aiemmin en voinut hakea ryhmäpaikkaa, koska viikkoryhmissä pitää koiran jo osata agilityn perusteet.

Hyppäys Tähtitekniikan tarkasta harjoittelusta Tamskin ohjaajamme siipien suojaan oli suuri. Tähtitekniikan tarkasta yhden, kahden ja kolmen esteen sarjoista lähdimme heti tekemään melkein täyspitkää rataa. Pieni hiki meinasi ensin pukata pintaan ensimmäisellä ja toisella kerralla, mutta ohjaajamme totesi, että tekemällä siinä oppii. No, minun tyyliini tällainen sopii että mennään eikä meinata. Olemme ryhmästämme selkeästi vähiten osaava, mutta muita seuraamalla oppii!

Nyt reenailemme Sulon kanssa kerran viikossa ryhmässä, jossa on viisi koirakkoa: sheltti, espanjanvesikoira, lagotto romagnolo, shetlanninlammaskoira ja Sulo, joka Tamskin virallisten listojen mukaan on kultainennoutaja. No, kultainen poika on sekä väriltään että luonteeltaan ja kovasti on noutajangeeniä, joten ollaan vaikka sitten kultaisianoutajia ;)

Sulon agilityominaisuudet

Sulolla on mahtava kombinaatio kyky rauhoittua ja sitten syttyä tekemiseen kun mennään. Sulo on superrauhallinen hallilla (vaikka välillä tekee jotain ihmetempomisia joidenkin koirien suuntaan), mutta sitten kentällä mennään täysillä. En lakkaa ihastelemasta tuota rauhallisuuden ja silti energisyyden yhdistelmää. Siis aivan täydellinen minun makuuni!

Sulo ressaa ihan hirveästi hallilla ;)

Sulossa on agilityä ajatellen paljon hyviä puolia, esim. ketteryys ja pyrkimys aina seurata ohjaajan ohjeita. Ohjaajakeskeisyys ei ole kaikissa tilanteissa hyvä asia, esimerkiksi kun pitäisi irrota estesarjalle, mutta itse valitsen mieluummin sellaisen ohjaajaherkän koiran, jota voi sitten harjoittaa irtoamiseen kuin sitten sellaisen, joka tekee mitä lystää (asia ei tietenkään ole oikeasti näin mustavalkoinen). Vetäjän mukaan meillä on hyvät mahdollisuudet edetä ja kisata jos vain halua riittää, mutta yksi askel kerrallaan.

Lopuksi pieni taidonnäyte tai oikestaan siis vain näyte ;) siitä, milti meno näyttää vuoden harjoittelemisen jälkeen. Vauhti on todella hidas, mutta perusperiaate itselläni on tässä, että mielummin hitaasti ja oikein kuin nopeasti ja väärin.

Lisäraporttia agin suhteen luvassa taas :)

Retkeilyä

Katajajärven pitkä vaellus

Kahden tuttavaperheen kanssa oli sovittu makkaranpaistoa ja retkeilyä Kangasalan Katajärvellä. Alkuperäinen ajatus oli jättää koirat kotiin, koska kaunis syyspäivä varmasti houkuttelisi paikan päälle paljon muitakin ulkoilijoita ja koiria myös. Ja kun tietää meidän poikien reaktion muihin koiriin, voisi olla helpompi jättää pojat kotiin. Kaksi eteisessä tuijottavaa nappisilmää käänsi vaa'an kuitenkin järjen puolelta tunteen puolelle ja koirat ikionnellisina hyppäsivät konttiin. Pojat oli lenkitetty aamulla joten ehkäpä suurin energia olisi poissa. 

Luota navigaattoriin

Tiedossa oli, että parkkipaikalta ei olisi kuin muutaman sadan metrin matka laavulle, joten treffipaikaksi oli sovittu parkkipaikka, josta huiman pitkä vaellus lähtisi. No, luotimme navigaattoriin ja matkan edetessä tie alkoi käydä kovin kiviseksi ja pieni epäilys alkoi hiipiä josko olisimme oikeassa paikassa. Emme olleet. Olimme tulleet toiselle puolelle lampea, tosin nopea tarkastelu osoitti, että olimme 100 metrin päässä laavusta ;) Kävikin sitten niin, että toinenkin perhe tuli tähän väärään paikkaan ja yhdessä aloitimme pitkän ja rankan 100 metrin vaelluksen kohti laavua. 

Koiria

50 metriä mäkeä ylös ja 50 metriä mäkeä alas ja olimme perillä. Elämäni rankin vaellus. Onneksi mukana oli eväsleipiä, makkaraa ja korvapuusteja, muutoin olisi voinut olla hapoilla..

Minun vaellukseni tosin meinasi pysähtyä jo 50 metrin jälkeen kun mäen päällä huomasin, että laavulla on muita koiria. Olihan se toki odotettavaa, mutta hetken jo pohdin josko kuitenkin veisin koirat autoon kun Asbelin bravuuri eli piippauskonsertti alkoi mäen päällä. Isäntä kävi kyselemässä josko toisia koiranomistajia häiritsisi meidän rontit. Muut näyttivät vihreää valoa, ja päätin ottaa riskin (lähinnä omien hermojeni kanssa) ja laskeuduin laavulle koirien kanssa.

Asbelin piipauskonsertista taidonnäyte

Toiset koirat sijaitsivat laavun toisella puolella, joten tilanne oli rauhallinen. Muutama vilaisu sai Asbelissa pienen piippireaktion aikaan, mutta suurimmat piippaukset ja ulinat jäivät mäen päälle. Ihmisiä oli todella paljon ja makkaranpaistopaikalle sai ihan jonottaa, mutta minun energia meni lasten ja koirien vahtimiseen. Suloa kiinnosti lähinnä makkarapaikka ja Asbelia muut koirat, joita vähitelle tuli lisää. Parhaimillaan pienellä paikalla taisi olla seitsemän koiraa, mutta taisi tulla sellainen "näyttelyefekti", että kun koiria alkaa olla paljon, ei niihin enää hirveästi jaksa reagoida. Parin metrin päässä ollut cockerspanieli ei enää saanut suuria tunteita aikaan (tässä vaiheessa paikan päällä oltiin oltu jo pari tuntia).

 

                                                                                     Laavun kingit

Pennun kohtaaminen

Paikalla oli myös pieni parsonrusselinterrieri, joka oli energinen pakkaus. Pennun omistaja sanoi, ettei häntä ollenkaan haittaisi jos pentu pääsisi vähän haistelemaan uusia koiria. Asbelin  kanssa päätettiin mennä hieman pentua haistelemaan. Asbel on aina ollut todella hienosti pentujen kanssa, joten uskalsimme hyvillä mielin käydä pennun juttusilla. Pentu ei pelännyt Asbelia, mutta varmuuden vuoksi kelli maassa ja antoi Asbelin haistella. Innostuksissaan Asbel kerran haukahti ja sitä pentu hieman säikähti. Kaiken kaikkiaan uskon kuitenkin, että oli pennulle mukava kokemus etteivät kaikki suuret ja mustat koirat (siis yleisen käsityksen mukainen) koirat ole vihaisia.

                                                                                    "mä olen niin pienoinen"

Sulon kanssa kävimme myös. Imutin varalta Sulon namin kanssa pennun luokse (Sulon reaktiot pentuihin kysymysmerkki). Sulo ei huomannut mitään muuta kuin ruoan. Koirien nenät osuivat yhteen eikä kumpaakaan kiinnostanut muu kuin nami. Hieman Sulon elekieli jännittyi, mutta muutoin hyvin neutraali kohtaaminen. 

Kaiken kaikkiaan päivä oli mukava ja teki meidän pojillekin hyvää taas vähän nähdä koiria ja olla ihmisten ilmoilla. Vaikka vaellusta oli vaan huimat 100 metriä edestakaisin, olivat pojat ihan poikki kun päästiin takaisin autolle. Sen verran kuitenkin ottaa koville varsinkin Asbelilla kun 

hän jatkuvalla syötöllä tarkkailee tilanteita, ihmisiä ja koiria, joten aivojumppaa oli siinä kolmessa tunnissa ihan tarpeeksi. Huomaa taas, ettei koiria juurikaan liikunta väsytä vaan tuo aivojen käyttö. 

Hakua à la Sulo

Hakua Sulon näkökulmasta

Alun perin olin ilmoittanut ainoastaan Asbelin Pirkanmaan sennen hakukurssille. Ajattelin, että "vääränrotuiset" eivät kurssille kuulu ;) ja toisekseen Sulolla on jo viikottainen agilityharrastus. Ennen toista hakukertaa Asbel kuitenkin loukkasi metsässä tassunsa ja sai anturaansa syvän vekin. Poika jätettiin lepäilemään kotiin ja tilalle kaapattiin varakoira Sulo (uskalsin kysyä Sulon ottamista mukaan, kun huomasin, että muillakin hakuilijoilla on sennenrodun lisäksi "vääränrotuinen" mukana ;)) kokeilemaan onneaan haussa.

Makkararinki

Sulollekin päätettiin tehdä alussa makkararinki, että tilanne olisi mukava ja mieluisa koiralle. Sulon makkararinkikokeilu oli hyvin toisenlainen kuin Asbelilla. Sulon on jossain määrin ohjaajariippuvainen (Asbelin vastakohta) ja tarvitsee monissa tilanteissa tukea ja neuvoa kuinka tulisi toimia. Olemme Sulon (ja Asbelin) kanssa paljon harjoitelleen luopumista ja sitä, että koirien ja ihmisten luokse ei mennä, joten tilanne oli alkuun Sulolle vaikea. Makkararingissä kun omistaja ei reagoi vaan antaa koiran vapaasti mennä häntä kutsuvien ihmisten (joilla siis makkaraa kädessä). Sulo oli hämillään ja tuli kiltisti eteeni istumaan ikään kuin sanoen, että mamma mä tiedän kyllä ettei noiden luokse saa mennä ;) Rohkaisun ja vapautuskomennon jälkeen Sulon uskalti hieman varoen mennä ihmisten luokse. Selkeästi Sulo oli ensimmäisellä kerralla hieman epävarma, koska tilanne oli kaikella tavalla uusi. Kuitenkin hetken epäröinnin jälkeen Sulo kävi jokaisen luona herkkuja hakemassa.

Itse hakua

Sulon kanssa ensimmäinen kokeilu tehtiin niin, että maalimies juoksi koiraa innostaen piiloon ja Sulo lähetettiin pian perään. Sulo lähti reippaasti, mutta hieman vierasti vierasta ihmistä metsässä. Namin houkuttelemana meni kuitenkin perille. Maksalaatikko toimi palkkana erinomaisesti.

Toinen maalimies meni piiloon niin, ettei Sulo nähnyt hänen piiloutumistaan. Hetken juteltuamme päästiin Sulon liikkelle käskyllä "ukko" (sama käsky molemmilla koirilla). Vielä haku oli sen verran uusi juttu, ettei Sulo ihan muistanut mitäs tässä nyt tehtiin (ja väli siitä kun maalimies meni piiloon ja koira vapautettiin oli liian pitkä) joten maalimiehen piti antaa lyhyt äänimerkki. Sulo hämääntyi äänimerkistä sen verran, että pysähtyi kesken juoksun. Siinä vaiheessa lähdin kävelemään rauhallisesti koiraa kohti ja lähelle päästyäni rohkaisin koiraa jatkamaan hakua. Sulo totteli ja jatkoi matkaansa. Maalimies löytyi ja palkka maistui.

Kolmas haku oli jo sitten ihan kunnon suoritus. Kaksi suoritusta oli takana ja kunnolla nostattamalla ja innostamalla Sulo sitten sai juonen päästä kiinni ja reippaasti ja hienosti löysi kolmannen maalimies.

Kaikki kuvat hausta ovat tasoa nämä...

Analyysia

Oli sattumaa, että Asbelin vamman vuoksi Sulo pääsi kokeilemaan hakua, mutta hyväpä sattuma olikin. Haussa koiran pitää pystyä työskentelmään itsenäisesti, joten tekee Sulolle tosi hyvää, ettei omistaja ole koko ajan vieressä kertomassa miten pitää toimia, vaan koira joutuu käyttämään omia aivosolujaan. Asbel on aina ollut hyvin itsenäinen koira ja hän toimii loistavasti tilanteissa, joissa hän itse joutuu tekemään ratkaisuja. Näiden vuoksi Asbelilla on mennyt mm. karhutesti ja MH-luonnekuvaus erinomaisesti. 

Sulo puolestaan tukeutuu ohjaajaan taas jossain määrin liikaa. Monessa harrastuksessa ja koulutustilanteissa tämä on hyvä, koska hän kuuntelee koko ajan ja ottaa kontaktia. Kuitenkin sellainen itseinäinen ja rohkea työskentely on jossain tilanteissa toivottavaa joten haku sopii oivana virikkeenä siihen suuntaan. 

Eli jatkossa haussa ovat mukana molemmat pojat. Tekee molemmille tosi hyvää!

- Tuoltako haetaan?

 - No ei todellakaan..

Hakukokeilua

Mitä on haku?

Heinäkuussa tuli ilmoitus, että Pirkanmaan sennen (sveitsinpaimenkoirien rotuyhdistys) järjestää halukkaille jäsenilleen hakukurssin. Pidemmittä suunnitteluitta päätin ilmoittaa Asbelin kurssille. Kummallakaan, ei minulla eikä koiralla ollut minkäänlaista käsitystä hausta harrastuksena eli täysin ummikkona päätimme lähteä kokeilemaan lajia. Tiesin vain, että haussa koira etsii metsästä ihmisen. Alla hieman tarkempi kuvaus hausta niille, jotka lajia eivät tunne.

Haku tarkoittaa, että koira etsii nopeasti ja järjestelmällisesti ilmavainunsa avulla metsään piiloutuneita ihmisiä eli ”maalimiehiä”. Hakualueen keskellä kulkee pituussuunnassa keskilinja, jota ohjaaja kulkee eteenpäin ja josta koira lähetetään etsimään järjestelmällisesti vuorotellen kummallekin puolelle. Hakualue on tallattu, eikä koiran pitäisi jäljestää, vaan etsiä nimenomaan ilmavirtojen mukana kulkeutuvien hajujen perusteella. Hakualueen pituus ja työskentelyaika riippuu koiran kilpailuluokasta.

Maalimiehen löydettyään koiran tulee ilmaista hänet, joko haukkumalla tai rullalla. Haukkumalla ilmaiseva koiran tulee haukkua koetilanteessa niin kauan, kunnes ohjaaja saapuu paikalle. Rullailmaisu tarkoittaa sitä, että löydettyään maalimiehen, koira ottaa pannassaan roikkuvan rullan suuhunsa ja vie sen ohjaajalle. Tämän jälkeen ohjaaja kytkee koiran näyttöliinaan ja koira vie ohjaajan maalimiehen luo.

Lähde: http://www.kpsh.net/pk-haku/

Asbelin harrastustaustaa

Mutta ennen kuin kerron hakukokeilustamme, kerrottakoon lyhyesti Asbelin taustasta. Asbel on oikein sellainen jukuri muulipää, jonka luonne on aivan kertakaikkisen ihana, mutta samalla ah niin raivostuttava. Hän on itsenäinen ja tekee todellakin kaikki aina oman päänsä mukaan. Asbel kiihtyy ja innostuu muista koirista niin paljon, että kaikki harrastukset, joissa muita koiria on mukana, on voitu tämän herran kohdalla unohtaa. Poikkeuksena näyttelyt, joissa Asbel kävi muutaman kerran ennen kastrointiaan ja valioituikin Suomen muotovalioksi vuonna 2014. Näyttelyihin kun voi mennä vaikka tuntia paria aiemmin koiran kanssa rauhoittumaan joten kehässä käytös on jo sitten rauhallista. No, monissa muissa harrastuksissa kuten rallytokossa, jota monet grosset harrastavat, koiran pitäisi pystyä keskittymään siihen tekemiseen omistajan kanssa eikä siihen mitä muut koirat tekevät. Ei onnistu Asbelilta, tai voisi onnistua, mutta omistajan verenpaine nousisi sen verran korkealle, ettei se olisi enää kenellekään kivaa. Niinpä harrastusmäärä on jäänyt vähälle, ei sillä että mitään varsinaista harrastuskoiraa olisimme edes etsineetkään. Meille pääasia on, että koira haluaa liikkua meidän kanssa metsässä ja on perheenjäsen.

Mutta tulihan sitä jälkikurssilla käytyä kolmisen vuotta sitten ja se homma taittui Asbelilta hyvin. Tuolloinkin kuitenkin hieman keskittymistä häiritsi muut koirat, mutta selkeästi nenän käyttö on Asbelille luontaista. 

Asbelin harrastuksia on tokon ja muun vakavan toiminnan sijaan mm. ei niin vakava 

"rupikonnan etsintä" ;)

Ensimmäinen hakukokeilu

Hakukurssi järjestettiin Ylöjärvellä ja kurssille oli ilmoittautunut yhteensä kahdeksan koirakkoa (joista kaksi ei ollut ensimmäisellä kerralla paikalla): neljä berniä, hovawart, bordercollie, landseer ja Asbel. Ensimmäisen kerran ensimmäinen puolituntinen meni kun kouluttaja kertoi haun taustoista, periaatteista ja säännöistä. Kouluttaja kertoi myös mitä vaaditaan, jos haluaa edetä kilpatasolle asti. (tässä välissä minä hieman saatoin jopa ääneen naurahtaa. Ajatus Asbelin kanssa kisaamisesta sai väkisin hymyn huulille ;) ) Kävi ilmi, että kaikki muut paikallaolijat olivat jo aiemmin harrastaneet lajia joten me olimme ainoa "ummikkokoirakko". No, olin kuitenkin jo etukäteen ottanut selvää, että myös aloittelijat olivat tervetulleita, joten päätin että vaikka saisimme tyhmänleiman, esittäisin kaikki kysymykset mitä mielessä oli.  

Taustalla oli siis vähäistä harrastustoimintaa ja koko kesä menikin kotona ja metsässä möllötellessä, joten yhtäkkinen visiitti muualla sai selkeästi Asbelin kierrokset nousemaan. Olimme vuorossa toisena kun olimme nähneet yhden koirakon, iloisen bernin suorituksen. Päästyään kontista ja nähtyään ringissä odottavat ihmiset Asbel päättikin pitää (odotetusti) hienon konsertin, minkä seurauksena päätetiin, että Asbelin vuoro aloitetaan makkararingillä, jossa ympärillä olevat ihmiset kutsuvat nimeltä koiraa luokseen ja antavat herkkuja. Tarkoituksena on luoda mukava ilmapiiri koiralle ja että antaa mielikuva, että ihmiset ovat kivoja (Asbelin mielestä ihmiset ovat ihan kivoja kunhan ne on ensin kunnolla haukuttu, varsinkin tuollaiset epämääräiset, jotka seisovat ringissä metsässä ;) ). 

Pahoittelut huonosta kuvanlaadusta. Metsässä ei kännykällä saa oikein hyviä kuvia, eikä kuvien ottaminen ole helppoa kun samalla pitäisi pitää koiraa ja keskittyä jotenkin tekemiseen..

Makkararingin aikana minä odotin puskassa, sillä olimme todenneet, että koska aikasempaa hakuhistoriaa ei ole, olisi varmempaa jos maalimiehenä olisi tuttu ihminen. Etäisyys lähtöpisteestä oli sen verran lyhyt (n. 30 m), että Asbel löysi heti minut ja sai siitä palkkaa. Toiseen piiloon minä menin sitten vieraan maalimiehen kanssa, ja sovimme, että minä en reagoi löytöön mitenkään vaan maalimies kehuu ja antaa palkan. Jälleen kerran piilo oli helppo. Pääasia oli kuitenkin, että Asbel saa juonenpäästä kiinni. 

Kolmannella kerralla maalimiehenä oli ainoastaan vieras ihminen. Lähtötilanteessa maalimies näytti Asbelille namikippoa, jossa oli maksalaatikkoa, ja oikein lirkuttelemalla lähti juoksemaan metsään, minkä tarkoituksena oli herättää Asbelin mielenkiinto. Käännös pois päin, ettei Asbel näe suoraa linja 

piiloon ja kova nostatus Asbelille :" Mihin se ukko oikein meni? Missä ukko on" ym". Takaisin asemiin ja kun koira katsoo oikeaan suuntaan, lähetys etsintään sanalla "ukko". No edellämainitut toimenpiteet saivat sen verran Asbelin kiinnostuksen nousemaam, että Asbel hienosti lähti etsimään ja löysi maalimiehen. Ihan lopussa Asbelin kiinnostus lopahti, eikä poika malttanut tulla maalimiehen kanssa pois vaan lopussa lähti omille teilleen. 

Maalimies löydetty!

Analyysia

Asbel tykkää hakea, mikä on pääasia ja koko homman juju. Kouluttajan mukaan suurin osa koirista tykkää hausta, koska se ei ole ehkä niin justiinsa (vrt. esim toko) ja koira saa vapaasti juosta metsässä. Toisekseen Asbel lähti oma-aloitteisesti hakemaan. Kolmanneksi Asbel ei haukkunut maalimiehelle! Sinänsä yllättävää, koska voisin kuvitella, että ihmisille haukkuherkkä koira alkaisi haukkua kun löytää metsästä vieraan ihmisen. Asbel meni maalimiehen luokse empimättä ja teki työtä itsenäisesti. 

Tulossa seuraavalla kerralla...

Seuraavalla kerralla kerron enemmän miten haku sujui Sulolta, joka pääsi kokeilemaan osaamistaan kun Asbelin tassussa oli vekki ja poika oli muutaman päivän levolla. 

Oli nimittäin hyyyyyvin erilainen suoritus kuin Asbelilla ;)

Tervetuloa Muulimaahan!

Saanko esitellä muulimaan asukkaat: 5-vuotiaan isosveitsinpaimenkoiran Asbelin ja 2-vuotiaan labbismix Sulon. Elämä muulimaassa ei ole aina yksinkertaista, mutta sitäkin mielenkiintoisempaa ja täynnä tapahtumia!

Taustaa

Haaveilimme koirasta monta vuotta, mutta isännän allergian takia emme uskaltaneet ottaa karvaturria kotiimme. Liekö sitten syy siedätyshoidon vai minkä, mutta allergiaoireiden vähennyttyä uskalsimme ottaa riskin (tiedostaen, että saattaisimme joutua luopumaan koirasta) ja päätimme hankkia vihdoin oman koiran. Rotuvalinta ei ollut selvä, mutta kaksi kriteeriä koiralle oli: iso ja lyhytkarvainen. Emäntää ovat aina miellyttäneet molossirodut ja kävimme bokserikennelissä vierailemassa ja harkitsimme vakavasti bokseria. Lyttykuono arvelutti terveyssyistä isäntää ja päätimme vielä etsiä "sitä oikeaa".

Eräänä päivänä ajomatkalla Oulusta Viitasaarelle muistui emännän mieleen isosveitsinpaimenkoira ja iPadilta kesken matkan emäntä sitten näytti isännälle koiran kuvaa ja kysyi, että miten olisi tällainen. No, ulkonäkö miellytti ja rotukuvauskin tuntui oikealta. Siitä sitten paljon lukemaan ja katsomaan videoita. Rodussa tuntui olevan paljon sellaista, mitä etsimme koirasta. Ei muuta kuin tuumasta toimeen. Otimme yhteyttä rotujärjestöön ja mutkan kautta saimme tiedon kasvattajasta Jyväskylässä. Harmiksemme saimme kuulla, että jokavuotinen grossemeeting oli juurikin pidetty (mikä mahdollisuus olisi ollut nähdä kerralla paljon koiria!), mutta pääsimme kuitenkin tutustumaan perheen kahteen narttukoiraan. Muistamme sen hetken, kun ajoimme pihaan ja koirat tulivat pihaan tutustumaan meihin muukalaisiin. Kova vahtihaukku teki vaikutuksen, olihan se ominaisuus jota haimme. Rotuvalinta oli oikeastaan vahvistusta vaille selvä jo ennen tutustumista, mutta nuo kaksi narttua löivät viimeisen naulan arkkuun :) Paluumatkalla joimme Hirvaskangaan ABC-asemalla rodunvalintakahvit.

Pentu Norjasta

Rotuvalinnan jälkeen alkoi kuumeinen pennunetsintä. Selvää oli, että Suomesta sitä ei saisi, joten suunta oli ulkomaille. Kyselyitä lähti mm. Saksaan, Sveitsiin, Ruotsiin, Ranskaan ja Norjaan. Sveitsin pennunvälittäjä Eva Meyerin kautta kuulimme, että hänen kasvatillaan Norjassa on pennut ja siitä se sitten lähti. Pentuja oli syntynyt kymmenen, joista kahdeksan oli urosta. Kolme oli vapaana ja kuvausten ja syynäysten jälkeen päädyimme pentuun, joka rakenteellisesti vaikutti parhaimmalta, mutta jonka merkit päässä olivat hieman valkoisen suhteen vajaat. Tuo pentu oli Asbel.

Asbel 5-viikkoa

Asbel 10-viikkoa

Sulo

Kolme vuotta myöhemmin Asbelille oli aika hankkia kaveri. Asbel on hyvin seurallinen kaveri ja vaikutti, että seura voisi tehdä pojalle hyvää. Alkuperäinen ajatus oli hankkia toinen grosse, mutta aikataulut (toinen lapsi tulossa) ja huono saatavuus johtivat siihen, että Asbelin rinnalle hankittiin Sulo.

 

                                                                          Kuva: Asta Laiho

Sulo tuli ihanasta kodista Virolahdelta, jossa Sulon emä Sissi majailee. Sulon rotuyhdistelmä ensin mietitytti, lähinnä aktiivisuustaso puolesta, mutta Sulo oli kuulemma hyvin rauhallinen karvaturri, joten rohkenimme ottaa hänen kotiimme. Rotumixin puolesta voisi kuvitella, että on todella energinen tapaus, mutta hän on hyvin rauhallinen, joskin täpäkkä ja hieman terävä. 

Sulo on ollut loistava kaveri Asbelille, emmekä ole päivääkään katuneet tällaisen vesselin hankintaa. Tarkemmat kuvaukset kaveruksista löytyvät omien sivujen alta.

Blogi

Ajatus blogista on kytenyt pitkään. Itseäni kiinnostavat blogit, jossa kerrotaan koirien koulutuksesta ja ehkä sen tuomista haasteista ja kommervenkeistä. Sitten on myös mukava lukea ihan arkisista asioita. Eli blogissa tulee olemaan näkökulmia aiheista, jotka itseäni kiinnostavaa: Luvassa on ainakin agilityä, hakujuttuja, metsäretkiä ja ihan sellaisia tavallisia arkisia juttuja. Aion myös vertailla Asbelia ja Suloa ja heidän kouluttamistaan. Kyseeessä on kaksi täysin erilaista koiraa ja heidän vertailemisensa on kuin vertailisi lomaa Islannissa lomaan Mauritiuksella - molemmissa on puolensa ja molemmat viehättävät omalla, hyvin erilaisella tavallaan.   

Pidemmittä puheitta, tervetuloa lukemaan muulimaailman tapahtumista!