Operaatio Donitsi

Operaatio Donitsi sai alkunsa viime vuoden elokuussa (ainakin välillisesti) kun Asbelin sukukalleuksista päätettiin luopua. Tai oikeastaan operaatio donitsin historia juontaa juurensa aina Asbelin pentuajoihin asti. Mennäänpä siis viisi vuotta ajassa taaksepäin.

Pentuaika

Asbel oli pennusta asti melko huono syömään. Usein vain päivän toinen ateria maistui, ja jostain syystä tavaksi tuli aina jättää kuppiin osa ruoasta. Kuppia sitten kallisteltiin ja muutama nappula meni  lisää. Erikoiseksi tavaksi jäi aina se, että Asbel jätti lähes aina kuppiin yhden nappulan. Sitä se ei ikinä syönyt. Meillä oli aina ruokasäkki avoinna lattialla eikä Asbel ikinä siihen koskenut, ei yksin ollessaan eikä meidän ollessa kotona. Positiivista oli se, että koira pysyi hoikassa kunnossa, mikä o isolle koiralle suotavaa. Kolikon kääntöpuoli puolestaan oli se, että Asbel ei motivoitunut ruoasta eikä ruokaa voinut käyttää palkkana koulutuksessa. Makkara ja muu kelpasi häiriöttömissä tilanteessa, mutta mikään motivaattori se ei ollut. Siispä monet koulutusyritykset jäivät puolitiehen.

Täyskäännös

Asbel päätettiin kastroida 4-vuotiaana. Ajatuksena lähinnä oli se, että miksi ei. Näyttelyt oli koluttu ja  koira saavuttanut Suomen muotovalion arvon eikä koiraa aiottaisi käyttää jalostukseen, joten päätös oli lopulta hyvin yksinkertainen. Sulo oli kastroitu muutama kuukausi aiemmin ja kokemus siitä, että mitään muutosta luonteessa ei tapahtuisi, vielä vahvisti päätöstä Asbelin kohdalla.

Yhtenä elokuisena päivänä Asbelin elämä jatkui ruunana. Muutos ruokahalussa näkyi oikeastaan heti. Ruoka alkoi maistua eikä enää tarvinnut käydä tarkistamassa ruokakuppia josko sieltä oli ruoat hävinneet. Niin, eikä nappulan sekaan tarvinnut sekoittaa milloin kissanruokaa, milloin lihalientä ym. Aiemmin nappula ei sellaisenaan oikeastaan maistunut ikinä. Ja se viimeinenkin nappula alkoi hävitä kupista!

Tässä vaiheessa ajatus koulutuksen jatkamisesta heräsi. Voisiko Asbel nyt motivoitua ruoasta? Odotukset eivät olleet kovin korkeat, koska 4-vuotias koira oli päässyt vahvistamaan ei-toivottua käytöstä sen verran vahvasti, että nopeaa ja suurta muutosta en odottanut. Eikä sellaista ikinä ole tähän päivään mennessä tapahtunut (oletetusti), mutta parempaan ollaan menossa. Ja siis ei-toivotulla käytöksellä tarkoitan suhtautumista muihin koiriin remmissä. Muutoinhan Asbel on ihan helppo tapaus.

Mutta takaisin ruokaan motivaattorina ja elämään ruunana. Ruoka siis maistui hyvin ja mitä enemmän aikaa kului kastraatiosta, sitä enemmän se maistui. Jopa niin hyvin, että ensimmäistä kertaa Asbel varasti ruokapöydältä ruokaa. Eikä mitä tahansa ruokaa, vaan melkein kokonaisen kermakakun! Sain Asbelin itseteossa kiinni kun muutama murunen oli jäljellä. Olin niin yllättynyt ja järkyttynyt, etten osannut edes torua. Kiitoksena Asbel röyhtäisi päälle ;). Nykyään pitää jo vahtia, ettei pöydän reunalle jää mitään ruokaa, sillä Asbel on juuri sopivan kokoinen ja pää sopii ihanasti pöytätason korkeudella. Siitä on mukava vaikka pari sämpylää syödä tai maistaa kielellä mitä pöydällä on ollut.

Operaation Donitsi alkaa

I know, tämä on aika pitkä alustus aiheeseen, mutta nämä liittyvät vahvasti toisiinsa, joten kyllä, pääsemme jossain vaiheessa itse aiheeseen eli Operaatio Donitsiin.

Useimmat koirat kuulemma rauhoittuvat kastraation seurauksena. Asbelin ei haluttu mitenkään rauhoittuvan ja itse asiassa ruokahalun lisäksi ainoa muutos koirassa on leikkihalun lisääntyminen. Oli Asbel aiemminkin leikkisä, mutta nyt on varmasti tuplasti sen. Tykkää painia, vetoleikeistä ym. ja innostuu välillä kuin pikkuvarsa telmimään ym. Erityisesti vinkulelut ovat Asbelin suosikkeja. Näihin pätee kolmen K:n sääntö: mitä korkeampi, kimeämpi ja kovempi ääni, sen parempi. Ainahan Asbel on vinkuleluista pitänyt, mutta kastraation jälkeen innostus on potenssiin x.

Huomasin arkitouhun lomassa, että lähes poikkeuksetta tilanne kuin tilanne, kun kuului vingahdus esim. meidän lasten leikeistä, Asbel oli salamana paikalla. Missä vinkuu? Tästä aloin pohtia josko vinkulelua voisi käyttää kouluttamisessa naksuttinen tavoin. Hmmm. Ei muuta kuin tuumasta toimeen ja ostoksille. Kaupassa hartaudella painelin ja kokeilin jokaista lelua. Tavoitteena oli löytää pieni, sellainen taskuun sopiva lelu, jota voisi käyttää lenkillä. Jokaisesta lelusta tein pisteytyksen (en oikeesti): paino, painamisen helppous, äänenvoimakkuus, äänen korkeus ym. Voittajaksi valikoitui pieni donitsi. Operaation Donitsi oli alkanut.

Ensi kosketus Donitsiin

Pohdin heti alusta, että yhdistä aluksi naksuttimen tavoin vinkahduksen namiin. Sulo ei piittaa erityisesti leluista, joten jos saisin ehdollistettua Sulon siihen, että vingahdus olisi yhtä kuin nami, saisin kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Suloa sinänsä ei olisi ollut tarve enää ehdollistaa, koska on muutoinkin hyvin häiriötilanteessa ottaa kontaktia, mutta tuskin siitä haittaakaan olisi.

Aluksi pihassa piip - nami - piip -nami toistoja useita. Seuraavaksi lenkillä testi piip. Asbelin ilme olisi ollut näkemisen arvoinen. Yhtäkkiä hiljaisessa metsässä kuuluu Asbelin suosikki PIIP. Mitä ihmettä? Mitä, missä? Tuijotus omistajaan ja luokse. Palkka. Tällaista toistoa useasti.

Seuraavaksi häiriötilanteessa. Tiellä tulee auto. PIIP. Välitön katsekontakti. Toimii. Tällaista kaavaa oli seuraavat päivät. Ajatuksena ehdollistaa häiriöön ihminen = piip, auto = piip, koira = piip. No, koiria täällä ei juurikaan liiku, joten sen harjoitteleminen vaatii enemmän vaivaa, mutta periaatteena kuitenkin tuo.

Olen antanut itse donitsin myös palkkana Asbelille. Toistaiseksi en osaa sanoa kumpi on suurempi palkka, itse donitsi vaiko nami. We'll see.

Niin tai näin, kyseessä on mielenkiintoinen kokeilu ja aika näyttää kuinka nopeasti oppimista tapahtuu. Ja sitähän tapahtuu jos palkka on mieluisa.

Jatkoraporttia seuraa.