Asbel Seitsemän Vuotta!

Asbel täytti 28.kesäkuuta seitsemän vuotta. Syntymäpäivän kunniaksi ja pitkän blogitauon jälkeen haluan omistaa tämän blogikirjoituksen elämäni koiralle, Asbelille, mahtavalle muulille, vakuuttavalle vahdille ja pöhköpäiselle perheenjäsenelle!

Bokseri vaiko Isosveitsinpaimenkoira?

Tarina alkaa kesästä 2011, jolloin päätimme toteuttaa molempien pitkäaikaisen unelman ja allergiaa uhmaten hankkia koiran. Lähtökohta oli, että koiran pitää olla iso ja lyhytkarvainen perhekoira. Minua kiinnosti tuolloin mm. bullmastiffit ja bokserit. Kävimmekin tutustumassa rotuun eräällä bokserikasvattajalla, mutta isäntää eivät ruttukuonot oikein sytyttäneet. Sovittu oli, että rodun pitäisi ns. kolahtaa molemmille. Bokseri ja bullmastiffit unohdettiin ja etsintää jatkettiin. 

Monet rodut selattiin ja mietittiin ja sitten yhtäkkiä muistui mieleen isosveitsinpaimenkoira. Muistan vieläkin sen tilanteen kun ajoimme Oulusta kotiin Viitasaarelle kun ajaessa yhtäkkiä muistin rodun ja näytin puhelimelta valokuvan miehelleni, joka heti innostui ja sanoi, että tuo näyttää jo ihan oikealta koiralta! Halusimme vahtiviettisen, mutta rauhallisen rodun, joka tykkäisi lapsista (joita tosin ei vielä silloin ollut) ja rakastaisi perhettään. Haluaisi käydä pitkillä lenkeillä, mutta ei pahastuisi, jos joku päivä lenkki jäisi lyhyemmäksi. Aloimme vimmatun lukemisen ja videoiden katselun. Mitä enemmän luimme ja näimme, sitä varmempia olimme, että tämä on meidän rotumme. Viimeisen naulan arkkuun löi sitten visiitti Jyväskylässä grossekodissa. Kun nuo kaksi narttua ottivat meidät pihamaalla vastaan, tiesimme, että se on siinä! Paluumatkalla joimme rodunvalintakahvit :)

Pentu Norjasta

Alkoi urospennunetsintä. Suomessa ei ollut ollut pentuja moneen vuoteen, joten katseet piti suunnata ulkomaille. Mm. Ranskaan, Sveitsiin, Ruotsiin ja Itävaltaan lähti sähköposteja. Pentuja oli, mutta kaikki olivat useimmiten varattuja. Ranskasta olisi saanut pennun, mutta se ettei vanhemmilta vaadittu terveystuloksia sai jäitä hattuun. Lopulta mutkan kautta, tai tarkemmin sanottuna Sveitsin kautta tuli tietoa Norjassa olevista pennuista, joista usea oli uros. Yhteydenotto kasvattajaan, kyselyt terveystilanteesta luonteesta ym. ja pian meillä olikin tieto, että sieltä saattaisi meille pentu joutaa. Hurraa!! Vapaana oli kolme pentua. Kyselin paljon pentujen luonne-eroista ja vertailin valokuvia rakenteesta ym. Lopulta valinta päätyi pentuun numero neljä. Se vaikutti rakenteeltaan parhaimmalta, vaikkakin naaman väritys oli hieman tummempi kuin toisen (kolmas oli ihan tumma). Se kuulemma myös liikkui eleganteimmin. Olimme valinneet Asbelin. Hurjaltahan se tuntui, että valokuvan perusteella piti pentu valita! Sisko varoitteli vielä ennen lähtöä, että olethan varautunut siihen, että pentua ei välttämättä tulekaan, koska ikinä ei voi tietää vaikka pennun arkuudesta tai huonoista oloista. Kaikkeen oltiin varauduttu, myös siihen, että takaisin lennetään tyhjän kopan kanssa.  

Saavuimme illansuussa Etelä-Norjalaiseen pieneen kylään, jossa piha-aitauksessa temmelsi kolme pentua. Pennut tulivat iloisesti meitä tervehtimään ja alkoivat heti repiä siskon ponchoa riivatusti. Yksi palasi syömään luuta. Se oli Asbel. Seuraavana päivänä se myös söi luuta. Jännä sinänsä, että Asbel oli ensimmäiset vuodet tosi huono syömään. Ei olisi tuosta uskonut...

Kaikki vaikutti olevan kohdallaan. Tuolloin kasvattajalla (myöhemmin Gjømle kennel) ei vielä ollut kennelnimeä ensimmäiselle pentueelle, joten virallisesti nimeksi tuli nykyinen kutsumanimi Asbel. Noutoreissusta voisi kirjoittaa oman kirjoituksensa, mutta lopputuloksena tuomisina oli Etelä-Norjasta 10-kiloinen möhkäle, joka sulatti sydämemme. Tätä me halusimme.

Pentuaika

Asbel oli reipas pentu, joka asettui taloon nopeasti. Ensimmäisenä iltana se nopeasti tutki talonsyöverit ja meni heti ketarat ojollaan petiinsä ja nukahti. Vahti oli asettunut taloon.

Omapäisyys ja muulius paistoi kyllä hänestä heti läpi. Isäntä halusi alkupäivien iltana lähteä Asbelin kanssa kävelylle pimeään (asuimme aivan korvessa). Asbel totesi, että eipä taida kiinnostaa ja kääntyi takaisin talolle. Eipä saanut pentua houkuteltua mukaan ;) 

Kasvuvauhti oli pennulla hurjaa ja pian 10-kiloinen möhkäle olikin 20-kiloinen ja 30-kiloinen. Puolivuotiaana painoa 36-kiloa ja 1-vuotiaana 55 kiloa. Säkäkorkeutta tuli vielä yksi-vuotiaana. Hitaasti kehittyvä rotu. 

Asbeli kiinnosti ihan pennusta lähtien muut koirat ja eläimet äärettömän paljon. Ja täytyy sanoa, että seitsemän vuoden aikana tähän ei ole tullut muutosta. Päätin jo pennusta alkaen, että panostamme remmikävelyyn ja muiden ohittamiseen kuten myös kontaktiin. Näitä harjoittelimme ja niin ihmeellistä kuin se onkin, juuri nämä kaksi asiaa olivat sellaisia, joiden kanssa tulevaisuudessa tulisin hakkaamaan päätä seinään. Sitäpä en tuolloin tiennyt ;)

Muut koirat

Urosgrosse osaa olla haastava. Ei haastava siinä mielessä, että se olisi millään tavalla dominoiva tai aggressiivinen, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että mitään palveluskoiran miellyttämisenhalua ei ole ja se muulius kyllä puskee vahvasti läpi. Olen tästä aiheesta keskustellut monen (erityisesti uroksen) grosseomistajan kanssa ja tuntuu, että enemmistöllä on ollut jos jonkinlaista haastetta matkassa. 

Meillä todenteolla yritetiin kontaktia harjoitella. Ruoka annettiin ainoastaan kontaktista. Ulos pääsi kontaktista, autosta pois kontaktista jne. Ja voi pojat miten vaikeaa se voi koiralle olla. Ilman minkäänlaista häiriötä koira toki oppi nopeasti, että ruoan saa ainoastaan katsekontaktista ym, mutta auta armias jos minkäänlaista häiriötä oli. Yhden sekunnin mittaisia hätäisiä kontakteja sai, mutta eipä muuta. Nykyään kontaktin pituus saattaa olla jopa kaksi-kolme sekuntia (!), mutta sellaista tapittamista joita tuolla kentillä näkee en ole ikinä päässyt grossen kanssa kokemaan. Vähintäänkin välillä katsellaan lokkeja tai haistellaan maata tai tehdään jotain muuta. Keskittymiskyky todella huono siis. Mikään pk-koira toki ei ollut edes hakusessa, mutta silti välillä tuo kiinnostuksen puute tehdä mitään hämmästyttää :D

Ja koiraohitukset. Tiedättekö kun nuo ohitusohjeistukset kertovat, että harjoittele kontaktia. Check. Done. Kun näet koiran lähestyvän, pyydä katsekontakia. Jos sitä on vaikea saada hypi tai tee vaikka kärrynpyöriä. Tiputanssikin käy, kunhan vaan saat koiran katsomaan sinua. Check. Done. No contact. Sitten menette nätisti kontaktissa ohi. Siis what?? Kenelle nuo ohjeistuksen on kirjoitettu? Joo, sitten myöhemmin kun toinen koira (labbismix) taloon, ymmärsin, että tosi helppoa kun koira luonnostaan ottaa kontakia ja sitä palkataan ja todellakin vaan mennään ohi, mutta tuntuu, että grosseille pitäisi kirjoittaa ihan oman kirjansa. Harjoiteltiin ja harjoiteltiin, mutta Asbel ikäänkuin vaipui sellaiseen transsiin ettei siihen saanut mitään kontakia, siis ei oikeasti mitään kun se näki koiran. Kerran työnsin kinkun sen suuhun kun se huohotti ja näki koiran. Ei mitään reaktiota. Voitteko kuvitella? Miten tuosta lähdetään edes etenemään?

Muistan yhden tilanteen, kun lenkin päätteeksi huomasin läheisen (n. 100 metriä meistä) hiekkakentän reunalla tokoilevan koirakon. Bordercollie oli vapaana ja harjoitteli omistajansa kanssa yhdessä tekemistä. Siinä me olimme, kaukana sadan metrin päässä katsomassa ja Asbel piippaa ja pyörii, huohottaa. Tuolla on koira! Koira! Koira! Yritän saada kontaktia, menen Asbelin eteen. Se väistää ja yrittää katsoa koiraa. Teen kaikkeni että saisin edes pienen, yhden sekunnin katseen minuun. Ei onnistu. Otan koiran päästä hellästi kiinni ja käännän sen minuun. Tiedättekö mitä, pää kyllä kääntyy mutta ne silmät! Ne tapittavat edelleen sinne koiraan. Ei hyvää päivää..Se oli todella masentava hetki. Tuolla kaukana bordercollie treenaa vapaana, ei näe eikä koe mitään muuta kuin hetken omistajansa kanssa. Me ollaan täällä sadan metrin päässä enkä saa edes näin kaukana häiriötekijästä koiraani mitään kontaktia. Pääsi itku. Synkkä hetki. Mitä minä teen tämän koiran kanssa väärin? 

Koirakouluttajalla

Kun Asbel täytti kaksi päätimme käydä ensimmäisen kerran koirakouluttajalla. Kouluttajan ajatus oli, että lähdetään ehdollistamaan Asbelia, että muut koirat = nami. No joo, kaunis ajatus, mutta kranttuna  uroksena oli vaikea löytää mitään ruokaa, joka olisi Asbelia kiinnostanut enemmän kuin koirat. Siellä me puistossa oltiin ja työnnettiin nami kurkkuun kun kaukana näkyi koira. Nice. 

Vuotta myöhemmin kävimme toisella kouluttajalla. Hän jatkoi pienin muutoksin samalla linjalla. Molemmat olivat varmasti ammatti-ihmisiä, mutta jotenkin jäi sellainen fiilis, että ihan ei grossen ajatusmaailma heille auennut. Sellaisen hyödyn toisella kouluttajalla käynti toi, että Asbelin paikka remmilenkillä muuttui edestä meidän viereen. Asbel ei ollut ikinä paha vetäjä, mutta remmi oli aina kireällä. Tästä on vaikea lähteä reagoimaan, palkkaamaan, joten koiran paikka siirrettiin viereen. Tuo muutos tapahtui melko vaivattomasti ja Asbel edelleen kulkee lenkillä vierellä. Tästä voi tarpeen tullen helpommin palkata ja ohjeistaa koiraa kuin että se liitelisi kaukana edessä. 

Kolmas kouluttaja (välissä toki harjoittelimme kotona) sai nopeasti langanpäästä kiinni. Hänelläkin mentiin vastaehdollistamisajatuksella eteenpäin, mutta ensimmäistä kertaa niin, että ei pelattu enää nameilla vaan kokonaisella ruokakupilla. Ja alkuun niin yksinkertaisia harjoituksia, että aamulla koira ei saanut aamuruokaa, jotta se olisi oikeasti nälkäinen. Johonkin kentälle tai puistoon, joissa koirin liikkuu, ja aina kun koira vilahtaa niin, että Asbel se näkee, sanotaan Jätä ja laitetaan ruokakippo maahan. Tämä harjoitus oli ensimmäinen, joka oikeasti toimi. Päästiin jopa niin lähelle että lähimmät koirat menivät 10 metrin päästä ja Asbel pystyi luopumaan koirasta ja syömään kiposta ruokaa (useimmiten herkkuna maksalaatikkoa). Kippoa alettiin pienentämään ja harjoittelua jatketiiin. Siis samanalaisia harjoituksia 4-vuotiaan koiran kanssa kuin pennun kanssa...;) 

Nykypäivä

Olisi mukava sanoa, että harjoittelu on tuottanut tulosta. No lähtökohtiin nähden kyllä, mutta mitään totaalimuutosta ei ole tapahtunut. Edelleen Asbel piippaa ja kiihtyy muista koirista. Mutta totuus on se, että olemme aina asuneet syrjässä, joissa yksinkertaisesti koiraohituksia/kohtaamisia on tullut aina tosi vähän. Toistoja on yksinkertaisesti tapahunut liian vähän. Totesin jo pari vuotta sitten, että näillä mennään ja ne muutaman kerran vuodessa kun koira tulee vastaan, totean, että helpompaa on jos yksinkertaisesti käännymme ympäri ja menemme muualle. 

Viime viikolla erään mökin pihasta ampaisi muutaman pieni chihuahua tielle haukkumaan. Asbel hieman piippasi, mutta kun ei ollut kyse kohtitulevasta koirasta, selvisimme hyvin pienellä reagoinnilla. Muiden talojen pihoissa haukkuvat koirat eivät saa pojissa suurta reaktiota aikaan. Jospa jotain mennyt kaaliin kuitenkin. 

Toisaalta tuollaisen muulin kanssa tekeminen on sellaista, että pienikin onnistuminen tuo valtavan ilon! Melkein suuremmat ilot olen saanut tilanteesta kun Asbel pyynnöstä poistuu aidalta haukkumasta ohikulkevalle koiralle, kuin Sulon hienon menestyksen agilitykentillä. 

Rohkea vahti ja rakas perheenjäsen

Jos unohtaa nuo Asbelin koiraissuet, löytyy paljon vain hyviä puolia. Asbel on ollut aina todella hyvä vahti. Se oli ominaisuus, jota halusimme koiralta. Vahtihommia ei tarvinnut ikinä hänelle opettaa, ne tulivat kyllä ihan itsestään. Pennusta saakka se ilmoitti pihaan tulijat ja kaikki muutokset, joita hän havaitsi. Metsälenkillä hän tarkkailee ja havainnoi jatkuvasti ympäristöä. Toissa syksynä emähirvi hyökkäsi isäntää päin ja Asbel meni kaikki karvat pystyssä isännän ja hirven väliin. Hirvi jatkoi kulkuaan päin, mutta Asbel pysyi paikallaan ja haukkui "barootaan" (grossetermi koiran haukkumistyylille). Asbel ei hyökännyt tai tehnyt mitään ylimääräistä liikettä. Hirvi pysähtyi metrin päähän koirasta ja edelleen koira pysyi paikallaan ja ilmoitti vahvasti, että tänne et tule. Lopulta hirvi kääntyi ja lähti pois. Kun tilanne oli ohi, Asbel jatkoi lenkkiä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Asbelilla on loistava hermorakenne, se ei tuollaisesti hätkähdä. Samaan aikaan meidän toinen koiramme Sulo oli ihan sekaisin puoli tuntia vaikka ei edes ollut siinä puolustamassa :D. 

Asbel haluaa olla kaikessa mukana. Kun tehdään pihahommia se on vieressä tai lähellä. Kun ollan sisällä, se haluaa olla vieressä. Kun lapset illalla nukutetaan, se haluaa olla sängyssä mukana. Rauhallisesti ja hätiköimättä. 

Metsässä Asbel kulkee aina lähellä ja sitä voi vapaasti pitää irti. Kunhan niitä koiria ei sitten tule :D Onneksi täällä syrjässä saa lenkit tehdä aina ihan omassa rauhassa. 

Kaiken kaikkiaan hän on juuri sellainen isosveitsinpaimenkoira, jollaista lähdimmekin etsimään. Meille täydellinen juuri sellaisenaan. Hyvää syntymäpäivää Asbel!

 

Sertianalyysi

Siihen tarvittiin 15 lähtöä ja 21 viikkoa. Nimittäin kolmeen puhtaaseen nollatulokseen ja näiden myötä kakkosluokkaan oikeuttavaan sertiin. Ensimmäinen LUVA (= nollatulos) tuli heti ensimmäisissä kisoissa joten hieman liian innostuneena oletin, että kolme nollaa olisi ollut kasassa jo aiemmin. Ei tuo huono tulos ole todellakaan (useimmat tahkoavat kymmeniä lähtöjä), mutta alku oli niin lupaava, että nälkä kasvoi syödessä!

Analyysi lukuina

Analyysi paljastaa, että salainen lukumme oli kolme. Kaikissa kohdissa kryptinen luku kolme..

15 lähtöä, joista
- kolme hyppyrataa ja 12 agirataa.
- kolme hylättyä tulosta, muilta radoilta tulokset.
- kolme luokkavoittoa
- kolme kakkossijoitusta
- kolme kolmosijoitustasta
- kolme muuta tulosta kuin palkintopallisijoitusta
-....ja lopulta kolme nollaa!

Joko vilisee kolmonen silmissä?

Eli Yhdeksän palkipallisijoitusta, jotka kaikki viimeisimmästä kymmenestä lähdöstä! Eli sijoituksellisesti erinomaisia kisoja. Vaikka sitä viimeistä LUVA:a tahkottiinkin useita lähtöjä, oli sijoitukset mukavia ja aina oli lapsille (ja Asbelille) jotain kotiin viemistä. Vuoden karkkilakkoakin sai hyvin kierrettyä kun sai palkinnoksi suklaata (Saran Tee se itse karkkilakko = vuoden karkkilakko pätee vain karkin ostamiseen. Lakkoon ei kuulu saadut ja tarjotut karkit ja suklaat :D).

Mielenkiintoinen fakta, että kaksi edellistä hyppyrataa toivat molemmat hylätyn tuloksen. Niille, jotka eivät agilityä tunne, kerrottakoon, että vaadittavista LUVI:sta (3 kpl) vain yksi saa tulla hyppyradalta eli vähintään kaksi pitää olla agiradalta. Hyppyradoilla ei ole kontaktiesteitä (A, puomi, keinu), joten teoriassa ainakin niiden pitäisi olla helpompia ratoja.

Sertilähtö

Tehdäänpä pieni aikahyppy kuukauden takaiseen sertikisaan. Oman seurani järjesti marraskuun 2. päivä arki-illan kisat. Illassa oli kaksi lähtöä: agi- ja hyppyrata. Osallistujia oli melko pieni määrä, alle 15 koirakkoa. Ensimmäisenä vuorossa oli agirata, joka vaikutti melko tavalliselta ykkösluokan radalta. Ei sieltä vaikeimmastä päästä, mutta eipä ne aiemmat lähdötkään ole ollut vaikeita ja silti se nolla on uupunut. Aina jotain pieniä virheitä. 

Edellä lähtevät koirat eivät kukaan saaneet puhdasta tulosta. Olisiko vihdoin meidän vuoro? Kuuluttaja kuulutti Sulon kehiin ja pillivihellyksen kaiuttua läpi hallin lähdimme matkaan. Heti ensimmäisistä metreistä näki, että tänään mennään ja hitaasti. Että tällainen päivä. No mitä sen väliä, jos puhtaasti menee. Kaikki meni kepeille asti hienosti, mutta jostain syystä viimeisen kepin Sulo päätti jättää välistä. Viimeisen kepin uusinta ja radan jatkaminen. Loppu meni puhtaasti, mutta yhden keppivirheen myötä viisi virhepistettä ja sijoitus kolmas. Yhtään nollatulosta ei jaettu. No, lohdutuksena palkinnot ja puolikas lahjakortti uuteen lähtöön. Olin haaveillut, että heti ensimmäisestä lähdöstä olisi tullut nolla ja olisimme päässeet heti samana iltana korkkaamaan kakkosluokan lähdön. No haaveet eivät toteutuneet, mutta tuossa vaiheessa en vielä tiennyt että ilta tulisi päättymään juhliin!

B-rata oli pitkästä aikaa hyppyrata. Melko simppeliltä vaikutti tämä myös, mutta jännityksellä odotin keppejä, jotka itse asiassa edellistä lähtöä lukuunottamatta olivat menneet kisoissa todella hyvin. Virheet olivat olleet lähinnä kontakteissa. Kepeille tultiin yllättävän haastavassa kulmassa ottaen huomioon, että kyseessä on ykkösluokan kisat. Tarkka ohjaus kepeille ja erityisen tarkkana viimeisen kepin kohdalla. Puhtaasti meni, jes! Matka jatkui kahden hypyn myötä kolmannelle, jossa tapahtui pieni riman kosketus (ääni kuuluu alla olevalla videolla). Säikähdin ja olin varma, että rima tippuisi, mutta onneksemme se pysyi paikallaa. Seuraavaksi loppua kohdi muurille, putkelle ja viimeiset kaksi hyppyä puhtaasti! Mahtavaa!! Hyvin meni, mutta riittäisikö aika? Hidas oli Sulo kuin virtahepo juoksuradalla, joten taululle menin jännittämään livetulosta. Ja sinne se pamahti: nolla ja serti! Aika riitti sijaan kolme. Sertijuhlinta palkintokorokkeella, mikäs sen hienompaa!

Erittäin mahtavalta tuntui saada serti oman seuran kisoita. Ja jälkikäteen huomasin, että itse asiassa kaikki kolme LUVA:a tulivat kaikki Tamskin hallilta. Turha näköjään lähteä merta edemmäs kalaan :)

Alla vielä video sertiradasta

Uusia tuulia

Syyskuun alussa tuli Sulon kanssa kaksi vuotta täyteen agilityharjoittelussa. Alkuvuodesta saavutimme kriittisen pisteen harjoittelussa kun pääsin ensimmäistä kertaa toteamaan, että ainakin teoreettisella tasolla osaamme kaikki esteet (ilman apuvälineitä ja avustusta). Harjoitteluunkin tuli uutta puhtia (ei sillä, että sitä jotenkin olisi puuttunut aiemmin) kun päätös virallisesta kisaamisesta kypsyi.

Kesällä kouluttajamme yllättäen ilmoitti, että hän jää koulutushommista vuodenvaihteen jälkeen tauolle. Kouluttaja uskoi, että Tamskilta löytyisi jatkaja ryhmälle, mutta pieni pelko alkoi hiipiä puseroon, että entä jos uutta vetäjää ei löydykään? Uuden ryhmäpaikan saaminen kesken sisäkauden voisi olla haastavaa... Kypsytin ajatusta mielessäni hetken ja kysyin kouluttajaltamme
josko hän pahastuisi jos vaihtaisin ryhmää ennen vuodenvaihdetta. Kouluttaja suhtautui asiaan hyvin ja itse asiassa totesi, että aika ajoin olisikin hyvä saada opastusta muiltakin kouluttajilta, koska kaikilla on omat näkemyksensä ja opetusmetodinsa, ja etenkin kisaavien koirakoiden olisi hyvä saada uutta perspektiiviä harjoitteluun.

Uusi ryhmä

Lokakuun alusta alkaen meidän harjoittelussa ovat siis puhaltaneet uudet tuulet! Edellinen ryhmä
oli varsin mukava, mutta niin vaikuttaa myös uusi ryhmä olevan. Mukana mm.
aktiivinen lyhytkarvainen collie, iloinen cockerspaniel, kultsu, toinen x-rotuinen jne (jälkimmäisistä ei adjektiiveja mukana koska en ole vielä nähnyt livenä). Porukalla on aktiivinen keskusteluryhmä,
jossa meidät toivotettiin tervetulleiksi ryhmään. Joku innostui siitä, että saadaan lisää noutajaenergiaa poppooseen. No, siihen totesin että Sulo on kyllä melko hidas tapaus...

Ja kuinka oikeassa olinkaan! Ensimmäiset harjoittelut tehtiin täyspitkällä radalla, joka vaikutti melko samankaltaiselta kuin edellisen ryhmän radat. Kepilletulokulmaa lukuunottamatta mitään erityisen monimutkaista siinä ei ollut, mutta voi pojat mikä laiskiainen kentällä oli. Ja se en ollut minä. Eihän Sulo ikinä ole mikään vauhtihirmu ollut, mutta laiskuusennätys tehtiin kyllä heti ensimmäisissä harjoituksissa. Hetkittäin jopa steppasin paikallani (tai ainakin tuntui siltä) kun odotin koiraa ja yritin kovasti tsempata poikaa eteenpäin :) Jaksaa jaksaa, huudot kaikuivat hallissa kun uudesta ryhmästä innostunut omistaja yritti koiraansa tsempata. Hitaudesta huolimatta totesin, että taisimme saada heti yrityksellä kerralla nollaradan. Yliaikaa taisi mennä kyllä sitten se puoli minuuttia ;D (harjoituksissa luonnollisesti ei aikaa lasketa, mutta..). Alla videolla hitausennätysrata :)

Analyysia

Radan jälkeen kouluttaja sanoi, että Sulo seuraa minua koko ajan. Totta. Sulo tarkkailee koko ajan minua ja sen vuoksi koiraa on helppo ohjata, mutta toisaalta se ei myöskään irtoa helposti. Kouluttaja sanoi, että Sulosta saa sellaisen vaikutelman, että on rutinoitunut tekemään koko radan sellaisessa työmoodissa ja tietää, että sitten vasta saa palkan. Kouluttaja ehdotti, että aletaan palkkaamaan pitkin rataa niin koiran motivaatio säilyy. Sanoi, että ethän sinäkään haluaisi tehdä kuukautta hommia ja sitten saada siitä yhden euron palkaksi :) 

Palkkausasian taustaa avasin uudelle kouluttajalle sen verran, että aiemmin harjoituksissa palkkasin Suloa pitkin rataa, mutta koska koira on jo valmiiksi minussa kiinni niin palkkaus kesken radan saattaa johtaa siihen, että koira jatkuvasti hakeutuu luokseni. Esimerkiksi kehuminen kesken keppisuorituksen on johtanut siihen, että välittömästi sanan hyvä kuullessaan Sulo lopettaa kepit ja tulee luokseni. No, puolensa ja puolensa, mutta nyt ajatuksena on palkata koiraa enemmän ja erityisesti onnistuneiden suoritusten jälkeen. 

On yleisesti tunnettu fakta, että koiran virettä nostaa lelulla palkkaus ja virettä puolestaan laskee namilla palkkaus. Kouluttaja lähti heti ehdottamaan lelupalkkausta, mutta siihen totesin, ettei Sulo välitä leluista (enkä itse ole ikinä jaksanut nähdä sitä vaivaa, että kouluttaisi koiran niin että se palkkaantuisi lelulla). Siihen puolestaan kouluttaja totesi, että oletko ikinä vienyt Suloa lemmikkikauppaan niin, että hän saisi itse valita lelu? Luulin, että hän vitsailee ja naurahdellen vastasin, että juu en. Kunnes ymmärsin, että hän on tosissaan. Jotenkin naurattaa ajatus, että menisin Sulon kanssa kauppaan leluja katselemaan. Siis lähinnä siitä syystä, ettei Sulo välitä leluista. Se todennäköisesti tuijottaisi minua tiiviisti ja odottaisi vaan jotain komentoa. Ei edes huomaisi leluja. Siinä me sitten seisottaisiin ja tuijoteltaisiin toisiamme ja lelut homehtuisivat koreihinsa :D

Analyysi jatkuu

On mielenkiintoista saada täysin uuden ihmisen pohdintaa koirasta. Kouluttaja "hyväksyi" leluperusteluni ja päädyttiin jatkamaan namilla. Ensimmäisellä kerralla taskussa oli juustoa. Kouluttaja ehdotti sellaista harjoitusta, että minä ohjaan koiran hypylle ja kun koira ponnistaa, heitän juustopalan eteenpäin. Eli koira palkkaantuu siitä kun lähtee itsenäisesti eteenpäin sen sijaan että palaisi aina omistaja luokse saamaan palkkaa. Sulo syttyi heti parempaan vireeseen kun tajusi, että joka suorituksesta saa palkkaa! Jee, kivaa! Vielä muutaman kerran, ja sitten vielä kun koira sai palkan kauempana, piti se ohjata samalle hypylle takaisin ja palkkaus taas eteen. Hyvin toimi!

Lopuksi vielä kouluttaja antoi kotiläksyksi harjoituksen, että Sulon täytyy antaa voittaa minut. Sulolle on ilmeisesti radalla oleminen vähän sellaista rutinoitunutta suoritusta ja siihen pitää saada muutos. Sulon täytyy ymmärtää, että hän saa mennä minun ohitseni ja että siitäkin voi saada palkan. Kotiläksyksi saimme harjoitteen, jossa namikippo laitetaan kauaksi eteen maahan ja käskystä minä ja Sulo lähdemme juoksemaan kipolle. Sulo saa palkan, jos ehtii sinne ennen minua. Minä puolestani saan "palkan" (jee, nakkia, my favourite!) jos minä ehdin ennen. Kotona olemme tätä tehneet nyt, ja Sulo kyllä aktiivisesti menee edelle, joten toivoa on :)

Kiihdytysajot erikoisnäyttelyssä

Kolme vuotta sitten kauniina elokuisena päivänä Asbel räjäytti potin ollen Sennen erkkarissa (Sveitsinpaimenkoirien erikoisnäyttely) näyttelyn paras grosseuros. Kyseessä oli suuri näyttely, neljättäkymmennettä grossea, joten syystäkin tätä saavutusta on kotona fiilistelty ja hehkutettu. Vuotta myöhemmin lähti Asbelin miehuudet ja näyttelynauha ja tamineet pakattiin varaston laatikon uumeniin.

Kun Sennen erkkari järjestettiin Tampereella elokuun lopussa, siskoni, joka menestyksekkäästi esitti Asbelin erkkarissa Hyvinkäällä ehdotti että haluaisi viedä Asbelin kotikoirakehään (kehä koirille, jotka syystä sai toisesta eivät pääse osallistumaan tavalliseen näyttelyyn). Ajatuksena oli joka tapauksessa mennä näyttelyyn, eikä itsellä ollut fiilistä esittää koiraa, totesin, että ollos hyvä vaan ja antaa mennä. Niin, ja se näyttelyhihnakin löytyi varastosta!

Monen tekijän summana saavuin Teivo raviradalla kontissa Asbel ja takapenkillä kaksi pientä lasta. Jee. Olin kolme kertaa aiemmin käynyt lasten näyttelyissä todeten että nevö again. No, tässä sitä taas oltiin näyttelypaikalla kahden lapsen, ja tällä kertaa vielä koiran kanssa. Ennen autonoven avaamista pieni ristinmerkki kädellä rintaan, huokaus ja menoksi. Kumpi kiihtyisi näyttelyssä enemmän: äiti vai koira?

Siirtyminen autolta kehille

Ensin lapset ulos autosta. Älä avaa ovea, ennen kuin annan luvan, huutoni kaikuu läpi parkkipaikan. Äidin ensimmäinen kiihtyminen. Äiti 1- Asbel 0. Älä juokse sinne kun voi tulla autoja! Äiti 2 - Asbel 0. Tokihan koira oli vielä kontissa, mutta aiemmissa näyttelyissä vinkuminen ja piippaaminen on alkanut jo kontissa. Pian vasemmalta lähestyy iso berniuros, joka tulee aivan auton viereen antamaan kontin vieressä seisovalle tytölleni pusun. Tässä vaiheessa odotan, että auto heiluu ja kontista alkaa vähintäänkin murina tai haukkuminen. Ei mitään. Whaat? Nada. Äiti kiihtyy jo valmiiksi, vaikkei tarvitsisi. Äiti 3 - Asbel 0.

Asbelin kanssa on käyty ihmisten ilmoilla viimeisen kahden vuoden aikana ehkä abaut viisi kertaa. En oikein tiedä mitä odottaa. Koira kontista ulos ja lapset ruotuun (hah, not possible). Parkkipaikan vasemmalta lähestyy appe (Appenzellinpaimenkoira). Pyydän Asbelia ottamaan kontaktin itseeni ja hän kääntyy kuin olisi aina toiminut niin. Hämmästyn, siis todella hämmästyn. Onko todella niin, että vihdoin meidän kastroitu kuusi vuotias uros on siinä pisteessä, että voimme rauhassa kävellä kun muita koiria on läsnä? We'll see.

Matka näyttelypaikalle jatkuu. Luojan kiitos ollaan ulkona joten lapset saavat juosta ja kirmailla. Rokotustarkastuksessa on ruuhkaa ja koiria, ensimmäinen lievä kiihtyminen ja piippaus Asbelilta. Äiti 3 - Asbel 1. No, Asbelin mittakaavassa hyvin lievä piippaus, joten otetaan puoli pistettä pois. Äiti 3- Asbel 0,5. Tässä vaiheessa taisi tulla jotain komentamista lasten suuntaan, että älä koske toisten koiriin ilman lupaa (jota lapset kyllä melko hyvin kunnioittavat). Äiti 4-Asbel 0,5.

Sen verran jännitystä ja kiihtymystä on ilmassa, että ensimmäinen henkilö joka lähestyy ja tulee juttelemaan saa vastaansa Asbelin muutaman haukun. Yksi piste Asbelille. Kyseinen henkilö on kiinnostunut rodusta ja vieläpä uroksista. Totean, että tällainen tämä on. Taustalla kävelee toinen grosseuros, jolla on kuonopanta. Joo, grosseuros voi antaa haastetta ;) Matka jatkuu kehän laidalle. Asbel kävelee nätisti, ei vedä, ei hauku. Ei toki ole täysin rentonakaan, mutta erittäin mallikkaasti sanoisin, että matka jatkui kehän laidalle. Eli tilanne Äiti 4 - Asbel 1,5.

Kotikoiraluokka

Ilmoittautuminen kotikoirakisaan meni viime tinkaan. Ilmolappu oli jo viety kehäsihteerille, mutta ehdin vielä mukaan. Siskoa ei näy ja kehä on alkamassa. Pikainen soitto vain todetakseni, että kellonajasta on tullut väärinkäsitys eikä sisko ehtisikään kehään. Aivot raksuttaa. Mitä tehdä? Olin jo ehtinyt ilmoittaa Asbelin kehään ja kuulutuskin tuli jo, missä koirien nimet mainittiin. Lapset kirmailevat kehän laidalla ja aivot edelleen raksuttaa. Olin jo huutamassa kehäsihteerille, että taidamme sittenkin jättää väliin. Itselläni ei alunperinkään ollut ajatusta mennä kehään koiran kanssa.

No syteen tai saveen, mennään nyt sitten kun kerran kun tänne on tultu. Näyttelypanta jäi kiireen tohinassa reppuun ja meitsi hyppää koiran kanssa kehään. Asbelin edessä oli vilkas nuori (?) appe, joka haukkumisellaan ja innostuneisuudellaan sai Asbelissa kierrokset kohoamaan. Seisominen meni melko järkevästi, tosin minun energiani ja huomioni meni lasten komentamiseen ja vahtimiseen, joten  tässä vaiheessa molemmille yksi piste. Äiti 5 - Asbel 2,5. Tiedoksi itselleni: älä ikinä yritä tehdä jotain tällaista; esittää koiraa ja vahtia kahta pientä lasta samalla. Välillä juoksevat kehään ja pois. Äiti karjuu kehässä. Suomalaista unelmaa. Lopulta joku muukin käy sanomassa lapsille jotain. Hävettää.

Juokseminen ei sujunut Asbelilta ollenkaan. Edessä oleva appe oli liian kiinnostava ja koko kehäjuoksu oli silkkaa vetämistä. Ollaankohan  me ikinä oltu ennen kehässä? Asbelille piste ja tilanne 5 - 3,5. Uusi seisotus ja tuomari tulee juttelemaan. Asbelilla heiluu häntä ja tuomari toteaa jotain sen olevan sosiaalinen. Sitten tuleekin kättely ja pois. Olisin ehkä kotikoiraluokasta huolimatta olettanut, että tuomari olisi katsonut koirat yksi kerrallaan ja katsonut esim. hampaat jne. Meille sillä ei ollut mitään väliä, mutta kehässä oli pentuja, joiden omistajat mieleläään olisivat ottaneet tällaista kokemusta vastaan.

Voin kertoa, että kierrokset olivat sen verran itselläni koholla (lasten takia), että loppunäyttely menikin sitten kierrosten laskemiseen. Asbel oli tosi hienosti loppuajan. Koko näyttelyssä ei yhtään rähinää tai murinaa, ei vetämistä (paitsi kehässä). Todella hienosti meni! Mehän voidaan mennä kohta  eläkeiän kunniaksi vaikka rallytokokurssille!

Lopputulos

Summa summarum äiti hävisi "kiihdytysajot" ja Asbel sai perheen sisäisen ruusukkeen. Koira käyttäytyi paremmin kuin äiti.

Niin ja huomasitteko että blogikirjoituksessa ei ollut yhtään kuvaa? Eipä tullut mieleen ottaa kuvia verenpaineen huidellessa taivaita ;)

Sertin metsästys

Niinhän siinä kävi, että edellisen päivityksen jälkeen iski kunnon kisakärpänen. Etenkin kesäkaudella on ihan lähiympäristössä kiitettävästi kisoja, joten maltilla piti miettiä mihin rahansa laittaa: joka kisoissa ei viitsi pyöriä  (vai viitsiikö ??). Heinäkuun lopun kotikisat Tamskilla olivat kuitenkin itsestäänselvyys. Siitä seurasi kisat Hervannassa ja vielä Lempäälässä. Alla kustakin kilpailusta lyhyt päivitys.

Tamskin heinäkuun kisat 

Tutussa ympäristössä oli mukava startata kolme starttia. Osallistujia oli liikkeellä taas mukava määrä ja aikataulut olivat tehty niin, että turhilta odotteluilta vältyttiin ja pienen hengähdystauon jälkeen pääsikin sitten starttaamaan oma lähdöt.

Olimme melko alussa vuorossa, joten heti rataan tutustumisen jälkeen olikin jo aika hakea koira autosta. Hyppyrata vaikutti melko simppeliltä, mutta harmittavan keppivirheen jälkeen yritin uusia väärän keppivälin ja tuloksena suoritus hylättiin. Olisimme saaneet virheitä vain viisi jos olisimme uusineet oikean välin ja tuolla tuloksella sijoittuneet kolmansiksi, mutta HYL tuli joka tapauksessa plakkariin. Ei muuta kun uutta matoa koukkuun!

Seuraavan lähtö olikin sitten agilityrata ja ensimmäistä kertaa meille kävi niin, että Sulo kiinnostui ratahenkilöstä ja lähti kepeiltä kohti keppien takana istuvaa ratahenkilöä. Onneksi kilttinä ja tottelevaisena koirana Sulo kääntyi takaisin kutsusta, mutta kepeiltä taas viisi virhepistettä. Loppukenttä sujui hyvin ja tuloksena palkintopallisijoitus 3.

Viimeisenä ratana sitten jälleen agilityrata ja sisuuntuneena päätin, että nyt ne kepit sitten tehdään oikein. Rata vaikutti melko haastavalta ja mutkikkaalta ja hetken pohdinkin että onko varmasti kyseessä ykkösluokan rata? No, toisaalta hitaammat ja teknisemmät radat sopivat meille paremmin, koska melko verkkaisella askeleella käypi meidän tie.

Sisuuntuminen palkittiin ja rata sujui meiltä puhtaasti. Tuloksena kaivattu toinen nollarata ja LUVA. Koska rata oli melko haastava, ei kukaan muu saanut nollatulosta, joten pääsimme ensimmäistä kertaa korkeimmalle korokkeelle. Sellainen nolo moka sattui, että olin katsonut alustavaa tulosluetteloa sen verran nopeasti, että luulin olevani ainoa tuloksen saanut ja poistuin välittömästi tuomarin kättelyn ja palkinnon jälkeen. Isäntä sitten huomautti ettei saanut edes kuvaa otettua kun hän jäi odottamaan kaikkia kolmea palkinnoille ja olisi sitten napannut kuvan. Meikäläinen "koppavana" sitten poistui ennen kuin muut ehtivät sitten edes tulla paikalle..Hieman hävetti jälkikäteen...

Hervannan kisat

Hervannan kisoihin lähdimme jahtaamaan sitä viimeistää nollaa, joka olisi oikeuttanut meidät sertiin ja luokkanousuun kakkosiin. Ulkokisat käytiin helteessä ja oma olo oli todella vetämätön. Oman vuoron tullessa toivoin, että joku muu olisi ollut tilallani juoksemassa...

Rata sujui kuitenkin hyvin ja keppiharjoitukset olivat tepsineet. Kepit puhtaasti jes! Aina kun kepit menevät puhtaasti, herää toivo nollaradasta, mutta keppien jälkeen karisi sitten sekin toivo kun Sulo hyppäsi renkaalle ilmeisesti liian kaukaa ja halkaisi hypyllään renkaan. Virheitä viisi. Loppurata meni puhtaasti ja lopulta sijoitus 3/17. Hyvä sijoitus, mutta kaivattu nolla jäi uupumaan. Vaikea oli tämäkin rata, koska koko ykkösluokassa tuli vain yksi nolla.

Toinen startti piti sisälläään myös haastavan radan. Alku sujui hyvin, mutta haastava putkikulma liian kaukaa ohjattuna aiheutti Sulossa hämmennystä ja ilmeisesti kieltäytymisestä tuli viisi virhepistettä. Toinen viisi sitten kontaktivirheestä. Kepit sujuivat puhtaasti. Sijoitus 6/17.

Mitä jäi Hervannasta käteen? Kepit sujuivat, mikä oli ilon aihe, mutta sitten tuli muita virheitä. Opittua oikeastaan se, että edelleen Sulo pitää ohjata melko pitkälle. Vielä ei koira irtoa tarpeeksi. Seuraavissa kisoissa sitten varman päälle ja ohjaus selkeästi lähempää estettä, niin viesti koiralle on selkeä.

                                                                                   Kuva: Marika Hukari

Lempäälän kisat

Elokuun loput kisat Lempäälässä eivät keränneet kuin muutaman osallistujan. Ykkösluokassa sillä ei oikeastaan ole mitään merkitystä, koska sijoituksen sijaan haetaan sitä puhdasta nollatulosta. Tuomarina toimi vanhempi herrasmies, joka kertoi, että kyseinen rata oli hänellä ruutupaperilla piirrettynä ja hän itse on mennyt sen joskus 80-luvun loppupuolella. Jälkijäteen ajateltuna kyseessä oli ilmeisen haastava rata, koska koko ykkösluokassa taisi olla taas vain yksi nolla. Tokkohan se ollut silloin 30 vuotta sitten yhtä vaikea ;)

Olimme sekä A- että B-radalla vuorossa viimeisenä. Rata oli toisaalta hyvin virtaviivainen, mutta monet esteet olivat toisiinsa nähden melko vinossa, mikä oli mielenkiintoinen lisä. Kukaan maksi1 -koirista ei saanut ennen Suloa nollaa, joten tiesin, että pitäisi tulla nappisuoritus jos meinaisi nollan saada.

Olin tehnyt aamulla päätöksen olla viemättä Suloa lenkille. Olisi kiinnostavaa nähdä mikä olisi energiataso jos aamulla ei olisi saanut olla irti. Tokihan alkulämmittelyt metsässä kentän läheisyydessä oli tehty, mutta luonnollisesti remmissä. Irti ei Sulo ollut saanut olla ollenkaan (mihin koira on kuitenkin tottunut). Koira lähtöasemiin ja liikkeelle. Heti ensimmäisestä hypystä tuli selville, että nyt on pojalla energiaa. Tajusin kauhukseni, että nyt on muuten pakko juosta. Pelkäsin jo radan alussa keppejä, koska mitään keppivarmuutta meillä ei ole ja tuollaisella vauhdilla niistä ei todennäköisesti tulisi mitään. Pari hyppyä ennen keppejä Sulo liukastui nurmipohjalla ja hetken näytti siltä,  että rimoja kohta rämisee, mutta niin vain sai Sulo itsensä koottua hypylle.

                                                                                   Kuva: Marika Hukari

Valssi ennen keppejä ja ohjaus: keppi keppi keppi...Minulla on tapana rytmittää kepit hokemalla pujottelussa kunkin kepin kohdalla keppi keppi keppi. Lisäsin varmuuden vuoksi siihen vielä käsiohjauksen, ettei ainakaan keppivirhettä tulisi. Tuomarin katsoi kuulemma hyvin tarkkaan tuon käsiohjauksen, koska koiraan ei saa suorituksen aikana koskea. Energiatasosta huolimatta kepeiltä tuli puhdas suoritus! Jes, olisiko nyt se sertin päivä?? Kepeiltä putkeen ja puomille. Hyvin menee, kunnes tuo energiataso kostautuu. Puomin päässä Sulolla liikaa vauhtia (tai ohjaajalla, miten sen nyt sitten ajattelee) ja liian kaukaa hyppy pois ja kontaktivirhe. Dämn! Loppurata sujui puhtaasti ja voittaja bordercollien jälkeen, jolle myös viisi virhettä, olimme sijalla kaksi. Pahus mikä virhe, mutta kontaktiharjoituksia pitää joka tapauksessa tehdä.

B-rata oli myös haastava. Kaksi hylättyä ennen meitä ja yksi 10 pisteen suoritus. Njaah. Mitähän meille tulee. Sulo linjalle ja ohjaus kahdelle hypylle. Ensimmäistä kertaa heti toisella esteellä tuli rimanpudotus. No siihen meni sitten sekin nolla. Loppuradalle ei enää mitään painetta, puhtaat kepit mutta sitten omituinen virhe pituudella. Ilmeisesti oma hartialinja osoitti jo vasemmalle keinulle, niin Sulo tuli pituuden sivusta läpi. Hassu virhe, mutta nollasuoritus oli jo kariutunut aiemmin joten en välittänyt siitä. Loppu hyvin ja maalissa 10 virhepistettä. Kävin vilkaisemassa tulostaulun ja yllättävästi olimme sijalla yksi virhemäärästä riippumatta. Palkintopeitto, maljakko ja lelut kainaloon ja kotiin.

Loppupohdinta

Viimeisen neljän lähdön saldona jokaisesta lähdöstä tulos, mutta ei yhtään nollaa. Sulo on melko varma koira ja hylättyjä emme ole montaa saaneet, mikä sinänsä on ihan kiva, mutta kun se tavoite on se nolla niin ei paljon lohduta. Mielenkiintoisena havaintona, että ne kepit, joita eniten jännitän, ovat sujuneet puhtaasti kaikissa lähdöissä. Kontaktit pitää harjoitella nyt tosissaan, eikä vaan sinnepäin kuten minulla usein on tapana ;)

Perusvarmana koirana ja ohjaajaherkkänä olen varma, että Sulo saa pian sen kaivatun nollan ja pääsyn kakkosluokkaan. Lempäälän kisoissa jäin katsomaan kakkosluokan rataa, ja täytyy sanoa, että hieman teknisempänä ja haasteellisempana ratana olisin kovasti jo kaivannut kakkosiin. Siellä joutuu itsekin jo tarkasti miettimään ohjauskuvioita jne. Tämä rouva haluaa haastetta nääs!

Tule serti sieltä jo tule!

Epävirallisen virallista agilityä

Mehän ei kilpailla...

Tämä blogipostaus käsittelee ainoastaan Suloa. Anteeksi Asbel, mutta nyt sinä olet sivuosassa. Kuten aiemmissa postauksissa on tullut ilmi, Sulon kanssa agilitykärpänen iski syyskuussa 2015. Tuolloin kävimme alkeis- ja jatkokurssin Ylöjärvellä ja siirryimme vakituiseen viikkoryhmään Tampereen Seudun koirakerhon (Tamsk) tiloihin Niihamaan tammikuussa 2016. 

Kun ensimmäisen kerran kyselin pääsyä Tamskin viikkoryhmään kerroin, että olemme aloitteleva möllikoira (ei-kisaava) eikä meillä ole mitään kisa-aikeita. Olisiko tällaisella hönstäävällä parilla mahdollista päästä viikkoryhmään? Ohjaaja sanoi, että hänelle tärkeintä on, että koiralla on kivaa eikä kaikilla ole tarvetta kisata tai tavoitella kisaamista. Itse asissa ryhmässämme taitaa edelleen olla kaikki möllikoiria, joten rima aloittaa ryhmässä oli mukavan matala. 

Harjoittelu pääsi hyvään vauhtiin mölliryhmässä ja muutaman kuukauden jälkeen kysyin, joska ohjaaja neuvoisi/ohjeistaisi meitä toisella tavalla, jos joskus ajattelisimme kisata. Muutaman kuukauden jälkeen siis ensimmäisen kerran kävi mielessä, että entäs jos sitä joskus kävisi vaikka kokeilemassa kisoja, toki ensin epävirallisia sellaisia. Ohjaaja naurahti ja totesi, että KUN te joskus kisaatte, niin kyllä, hän  ohjeistaa myös möllikoiria samalla tavalla kuin kisaaviakin koiria. 

Tuolloin päätin, että jos ja kun joskus osaamme kaikki esteet niin sitten harkitsen kisaamista. Mutta siihen asti vain harjoitellaan. 

Epäviralliset agilitykisat eli epikset

Tammikuussa 2017 oli ensimmäinen kerta, reilun vuoden harjoittelun jälkeen, kun totesin, että nyt ainakin teoriassa osaamme kaikki esteet: keinu sujui, kepit menivät jotenkuten, koira on hyvin kontaktissa jne. Ostin kuitenkin vielä vuodelle 2017 harrastaja C-lisenssin, sillä en ajatellut, että vielä vuonna 2017 olisi se hetki kun ensimmäisen kerran tuomari viheltäisi pilliin ja antaisi lähtöluvan. 

Helmikuussa huomasin, että Tamsk järjestää epäviralliset agikisat. Päätin heti käydä kokeilemassa tositoimia. Olinhan kova jännittäjä näyttelyissä, joten hieman mietitytti etukäteen josko jännittäminen pilaisi myös kisaamisen agipuolella. Vuorossa oli ensin minit ja medit, joten sain rauhassa katsoa muiden koirian suoritusta ja ilokseni huomasin, että ainoastaan innolla odotin omaa vuoroani (toisin kuin näyttelyissa, joissa ekat painajaiset alkoivat jo kuukausi kaksi ennen heti kun ilmo oli laitettu menemään...). Rata vaikutti aavistuksen verran kinkkiseltä ja eniten kysymysmerkkejä herätti itselläni rataantutustuminen. Harjoituksissa saamme rauhassa katsoa radan ja mietimme ohjaajan kanssa ohjauskuvioita eri kohdissa. Ensimäistä kertaa olin siis tilanteessa, että itse piti päättää miten kussakin kohdassa koiraa ohjataan. 

Maksien rataantutustuminen alkoi. Sydän pamppaili, mutta lähinnä innostuksesta. Oli viisi minuttia aikaa tutusta rataan. Koska kyseessä oli epikset, ei rata ollut tietenkään vaikeimmista päästä, mutta muutama haastava kohta siinä oli, jossa mietin ohjausliikkeitä. Hieman katselin mitä muut tekevät ja "kuivaharjoittelevat" ja totesin, että melko samoilla ohjausliikkeillä muutkin ovat etenemässä rataa. 

Rataantutustuminen päättyi ja koira autosta halliin ja odottamaan omaa vuoroa. Olimme toiseksi viimeisenä vuorossa, joten saimme vielä hetken odotella ja sitten asemiin! Sulolle käsky "kukkuu" (= koira menee asemiin jalkojen väliin, jolloin koiran saan asemoitua kulkusuuntaan hyvin) ja odota -käsky. Muutaman askel eteenpäin ja sitten menoksi. Etenimme itsellemme tuttuun tyyliin hyvin hitaasti, mutta varmasti. Hyppy hyppy putki putki -yhdistelmä menee hienosti. Seuraavan hyppy myös. Sitten tulee A, jossa tulee ensimmäinen kontaktivirhe. Seuraava hyppy ja putki ja hyppy oikein. Sitten tulee ilmeisesti joku omituinen ohjausvirhe, koska Sulo yllättäen tekee takaakierron yhdellä hypyllä, jonka mielestäni ohjaan ihan normaalisti. No, koska ollaan epiksissä, ei tule hylkäävää virhettä vaan ainostaan virhepisteitä, joten matka jatkuu puomilta kepeillä, jotka molemmat menee hienosti (sisäinen hurraa huuto, koska kepit ovat meille suurin haaste!). Sitten loppuradan hypyt ja viimeistä edellinen rengas, jonka Sulo päättää mennä renkaan ja raamin välistä. Tämä on ollut harjoituksissa tyypillinen virhe. Rengas uusiksi ja viimeisen hypyn myötä maaliin. Saitteko mielikuvan radasta? :) 

Maalissa oli aivan loistava fiilis! Meillä oli radalla superhauskaa ja muutamaa virhettä lukuunottamatta tunne oli rennon sama kuin harjoituksissa joten sain ensimmäisen varmuuden siitä, että ehkä voisimme joskus vielä kisata. 

Viralliset agilitykisat 21.6.2017

Virallisia kisoja seurasi vielä kahdet epäviralliset kisat. Niistä ei tässä sen tarkempaa raporttia, muuta kuin että kolmesta lähdöstä kaksi nolla tulosta saivat aikaan sen, että mietin jo ensimmäisiä virallisia kisoja. Miltä tuntuisi olla virallisissa kisoissa? Jännittäisikö siellä sitten kuitenkin enemmän kuin epiksissä? Monia kysymyksiä risteili mielessä, mutta koska oma seura järjesti kisat, päätin ottaa härkää sarvista kiinni ja ilmoitin Sulon ensimmäisiin kisoihin. Sitä ennen oli kuitenkin paperityötä, koska Sulo piti ilmoittaa Kennelliiton fix-rekisteriin ja lisenssi piti muuttaa A-kisalisenssiksi. Aikaa ei ollut paljon, koska kisoihin oli aikaa ainostaan viikko! 

Kisapäivä valkeni ja perhoset lentelivät vatsassa. Onneksi hyvin rauhallisesti ja organisoidusti, eikä joukolla päin seiniä kuten näyttelyaamuisin :D Tiesin, että kyseessä on isot kisat. Pelkästään maxikoiria oli yli 30! Lähtöjä olisi kaiken kaikkiaan kolme A, B ja C, joista viimeinen oli hyppyrata. Ohjaaja oli ohjeistanut edellisellä viikolla, ettei kannata laittaa suuria tavoitteita ekoihin kisoihin. Pääasia, että jäisi hyvä fiilis jne. 

B-rata

Tämä ajatus takaraivossa suuntasin ensimmäisen radan (joka meillä B-rata) rataantutustumiseen. Radalla oli ruuhkaa, koska kaikki reilu 30 henkeä olivat samaan aikaan tutkimassa radan kommervenkkejä. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että alkuun menimme pitkälti jonossa ja suurin osa teki ohjausliikkeet samalla tavalla. Seurailin hieman muita, koska itselläni ei ole vielä kisavarmuutta/ohjausvarmuutta. Itse rata ei vaikuttanut kovin vaikealta, mutta tästäkin huolimatta lopputuloksen saivat ainostaan reilu puolet koirista (muut saivat siis hylätyn suorituksen). 

Oma vuoroni oli keskivaiheilla numerolla 70. Aloittava koirakko oli nro 51. Aloitusvuoro oli hyvä, koska sain taas rauhassa seurailla muiden suorituksia ja sitten vasta lähdin lämmittelemään koiraa. Jännitystä oli, mutta hyvin positiivista sellaista. Milloin on meidän vuoro! Vähitellen vuoronumero lähetystyi ja kuuluttaja ilmoitti, että Sara-Maaria ja Sulo valmistautuvat lähtöön. Iik! Valmiiksi lähtöpaikalla ja panta pois (agissa ei saa olla pantaa kaulassa). Sulo "kukkuu" -asetelmiin ja menoksi. 

Ensimmäisenä kaksi hyppyä melko kohtisuoraan toisiinsa nähden. Kolmantena rengas, joka olikin etukäteen meillä suurin sykkeenkohottaja. Sulo kun on saanut päähänsä, että renkaan voi suorittaa myös menevällä renkaan ja rungon välistä (kuten epiksissä kävi). Olin etukäteen ajatellut, että jos rengas menee hyvin niin loppuratakin menee hyvin. Jännityksellä yritin ohjata selvästi renkaan keskelle ja sanoin vahvasti RENGAS, ja kauniisti meni hyppy renkaan keskeltä! Jes! Valtava itseluottamuksen buustaus ja ohjaus putkeen oikealle, jonka jälkeen takaisin samaan linjaan edellisten hyppyjen kanssa ja pituus hyppy, putki ja kaksi hyppya. Hyvin menee. Ohjaus A:lle, jes ja kaksi hyppyä jes. Sitten toinen sykkeenkohottaja: kepit. Kepit ovat eniten meillä hakusessa ja kaksi kertaa kolmesta menee hyvin ja kolmas kerta huonosti. No, nyt oli sitten sen "kolmannen" kerran vuoro ja Sulo ei aloita keppejä oikeasta kohdasta. Paluu alkuun ja uudelleen ohjaus. Sama virhe. Alkuun ja uusi reipas ohjaus ja kolmannella kerralla sitten oikein. Matka jatkuu keppien jälkeen 90 astetta oikealle putkeen. Putkestä taas 90 astetta ja kaksi estettä. Toiseksi viimeisenä puomi, josta lopussa tulee kontaktivirhe (jonka huomasin vasta videolta) ja viimeinen hyppy. Maali! Saimme tuloksen elämämme ensimmäisestä virallisesta radasta! Virhepisteitä 15 ja pari pistettä ihanneajan ylityksestä (keppien uusimiseen meni sen verran aikaa). Sijoitus 20/34. Loistava fiilis, ei turhaa jännitystä vaan pelkästään sellaista innostunutta jännitystä. 

A-rata

B-radasta jäänellä hyvällä fiiliksellä oli hyvä jatkaa A-radalle. Välissä kävimme pienellä palauttavalla metsäkävelyllä ja sitten takaisin halliin odottamaan A-radan valmistumista. B- ja A-rata oli tehty maksikoirille niin, että pienen tauon jälkeen olikin jo aika lähteä tutustumaan A-rataan, joka vaikutti melko samantyyppiseltä kuin B-rata. Rataantutustumisessa keppien kohdalla pohdin eniten omaa sijaintiani koiraan nähden. Radan profiili selkeästi vaati ohjausta vasemmalta puolelta, joka on meille selvästi heikompi puoli. Olemme kyllä kiltisti harjoitelleet keppejä molemmin puolin, mutta silti ohjaus oikealta tuntuu helpommalta. Kävelin tuon keppikohdan useaan otteeseen ja päätin, että ohjaan koiran radan kannalta "väärältä" puolelta eli oikealta puolelta. Näin tekemällä hidastaisin kokonaisaikaa (joka meillä joka tapauksessa on hidas), mutta varmistaisin paremman suorituksen. 

Muiden suorituksia katsellessa mieli kuitenkin muuttui useaan otteeseen. Pitäisikö kuitenkin mennä itselle hankalammalta puolelta eli vasemmalta? Vaiko varmemmalta puolelta, mutta radan kannalta väärältä? Yksi tai kaksi kisaajaa meni keppien oikealta puolelta, kaikki muut vasemmalta. Lopullisen päätöksen tein siinä vaiheessa kun tuomari vihelsi pilliin: jatkoa ajatellen pitää pystyä menemään molemmilta puolilta eli ei muuta kun tuulta päin ja keppien kohtaus itselle haasteellisemmalta puolelta. 

Hyppy. Hyppy. Valssin kautta putkeen. Keinun jälkeen hyppy ja valssahdellen toiselle hypylle ja sitten totinen paikka, kepit, joilla tuli edellisellä radalla pari virhettä (B-radan keppien virheet tulivat itse asiassa itselle "paremmalta" puolelta eli oikealta..hmmm). Sulo ottaa kepin alun hyvin, keppi, keppi keppi, keppi, hoin Sulolle jokaisen pujoteltavan kepin kohdalla, ja jes! Ei virhettä! Kepeiltä jatko suoraan putkeen, jonka jälkeen hyppy ja tiukka käännös oikealla putkeen. Hyvin menee. Putken jälkeen hyppy ja A. Nyt tarkkana, ei kontaktivirhettä. Puhtaasti menee. Voisiko nolla olla tulossa?? Jatko pituushyppyyn ja putkeen, tiukka mutka ja hyppy hyppy ja maali! Jes, jes jes! 

Kuljin nopeasti Sulon kanssa tulostaululle ja odotin livetuloksia. En ollut satavarma keinusta, että ehtikö se osua maahan ennen kuin Sulo ponnisti pois joten pienen epävarmuuden kera odottelin taululla ja sitten se paukahti sinne. Elämämme toinen lähtö ja nolla tulos! Oli kyllä aivan voittajafiilis tuossa vaiheessa! Tavoite saavutettu. Ekoista kisoista nolla! Hyvä me! Sijoitus 6/34.

                                                                   A-radan profiilia

C-rata

C-radalle ei ollut enää ollenkaan painetta (joskaan sitä nyt ei muutenkaan ollut). Plakkarissa oli jo yksi nolla, joten rennosti vaan omaa vuoroa odottamaan. Hyppyradalta puuttuvat kontaktiesteet, joten kyseessä lienee aavistuksen helpompi rata (?). Muutama osallistuja oli jäänyt viimeiseltä C-radalta pois, mutta silti osallistujamäärä oli edelleen suuri. Vihdoin oli se hetki kun tuomari vihelsi pilliin meidän kohdallamme. Kahden hypyn myötä loiva kaarros oikeaan ja ohjaus vasemmalla kädellä oikealle putkeen. Putken jälkeen linjassa olevat hyppy, pituus ja hyppy, jonka jälkeen putken myötä suunnan muutos ja kahden hypyn kautta muurille. Kaikki sujunut mallikkaasti. Muurin jälkeen oikealle kääntyvä putki, josta suoraan kepeille. Hieno suoritus kepeillä, jonka jälkeen suoraa suoraa suoraa vaan rengas-hyppy-hyppy ja maali. Tosi helppo rata ja hieno upea nolla! Suuret kehut koiralle ja namipussista rutiinilla palkka. Ja mitä tapahtuu? Tuomari huutaa että palkkasitko? Hetken ihmettelin, että mitä tapahtuu ja sitten se jysähti. Nimittäin, tuomarin hylkymerkki. Whaat?? Ai niin. Aloitteleva kisaaja ei muista, että kisa-alueella, vaikkakin ollaan jo tultu maaliin, ei saa palkata. Palkkaus vasta aitojen ulkopuolella. Jep jep. Kaunis, puhdas nolla ja niin julmalta tuntuva HYL. Kyllä oli harmitus tosi suuri, varsinkin kun rata olisi muuten ollut puhdas. 

Hammasta purren poistuin radalta ja muutama olkaan taputtelija löytyi. Harmitti niin vietävästi kun koira suoritti kaiken oikein ja minä tollo menen sitten tekemään aloittelijavirheen ja palkkaan kielletyllä alueella. No onni onnettomuudessa, että koira ei tiennyt asiasta yhtään mitään ja hänellä ollut kivaa ja palkkaakin sai. Toinen väkisin löydetty positiivinen puoli on se, ettei toivottavasti tule enää tehtyä toista kertaa samaa virhettä. Jätänpähän namit sitten vastaisuudessa kokonaan pois. Mutisin itsekseni, että miksi se on niin tiukkaa, että pitää kokokaan hylätä jos palkkaa koiran kun suoritus on jo päättynyt. Säännöt ovat tietenkin sääntöjä se on selvä, mutta silti tuntuu jotenkin kohtuuttomalta. No valaisevan vastauksen sain eräältä konkariharrastajalta pari viikkoa myöhemmin. Hän kertoi, että mietipä sitten sitä, jos ja kun samalle alueelle rakennetaan uusi rata ja sinne jää kentälle namia. Seuraavan koira sitten lähdössä (esim. jos edellisen radan maali on seuraavan radan lähtö) jää haistelemaan maata ja siten hänen suorituksensa voi mennä täysi penkin alle. No tätä en ollutkaan tullut ajatelleeksi ja ymmärsin sitten paremmin tuon palkkauskiellon merkityksen.

No, täytyyhän sitä ensimmäinen kisapäivä jotenkin muistaa: yksi hieno nolla ja yksi ikuisesti muistettava moka (katotaan vaan niin teen seuraavissa kisoissa saman virheen :D)

Hiljaiseloa ja mummoilua

Alkutalvi ja kevät on sujunut melko hiljaisissa merkeissä. Suurin osa koirien kanssa tekemisestä on sitä tavallista arkea. Sulon kanssa käydään kerran viikossa agitreeneissä, mutta muutoin elämä pyörii kahden karvakuonon kanssa arkisissa puuhissa. Mutta ei arkipuuhastelun tarvitse olla yksitoikkoista tai tylsää! Koirien kanssa voi kotona puuhastella vaikka mitä! Kaikessa tekemisessä on meillä periaate, että sitä tehdään mistä sekä koirat että omistaja pitää.

Lelunpiilotus

Molemmat pojat innostuvat lelun etsimisestä. Lelua piilotellaan sekä sisällä että ulkona. Ulkona piilot ovat jo melko haastavia, mutta pojat innokkaasti käyttävät nenää ja etsivät lelua. Sulo tuo lelun löydettyään sen minulle ja saa siitä palkan (ellei Asbel ehdi varastaa sitä Sulolta). Asbelille itse lelun löytyminen on palkka eikä häntä kiinnosta tuoda lelua minulle. Eikä tarvitsekaan, pääasia että tykkäävät tekemisestä.

Haku (piilo)

Yhtä lailla hakuhommat sujuvat ja kiinnostavat poikia. Meillä on iso metsäinen ja mäkinen tontti, josta löytyy hyvin piilopaikkoja. Usein menen edeltä piiloon, ja isäntä päästää koirat sitten etsimään kommennolla "missä äiti". Haukkujen kera koirat kirmaavat matkaan ja lähtevät tarkasti seuraamaan jälkiä/hajua. Se on hämmästyttävää kuinka tarkasti menevät tarkalleen samoja jälkiä kuin itse on mennyt. Yritän usein etsiä sellaisen piilon, josta hieman näen miten pojat homman hoitavat. Kaava on useimmiten hyvin samankaltainen: Sulo tulee vauhdilla ja löytää melkein aina ensin piilopaikan, mutta on muutamasta kohtaa oikaissut (keskimäärin kuitenkin tullut reittiä). Asbel yllättäen tekee tarkempaa työskentelyä ja tulee kiltisti oikeita hajureittejä tulleen kymmenisen metriä perässä. Pari "hakuharjoitusta" saattaa väsyttää poikia yhtä paljon kuin lenkki.

                                                               "Löyty! Ai sä oot siellä kallion alla piilossa!"

Piha-agility

Meillä ei ole yhtään estettä tai mitään agivälineitä pihassa (tosin tähän suunnitteilla muutos). Sen sijaan monimuotoinen piha kivineen ja puineen tarjoavat hieman mielikuvitusta käyttämällä oivia harjoituskohteita. Paikkoja vaihtelemalla saa harjoiteltua valssikuvioita ja muita agiliikkeitä. Takaakiertoa ym. on helppo pihassa harjoitella ("kierrä puu" ym).  Asbelillekin yritin opettaa sanan "kierrä", mutta toistaiseksi vain Sulo osaa ko. tempun. Asbelin mielestä ilmeisesti puun kiertäminen on idioottimaista touhua, ainakin mikäli on Asbelin ilmeitä uskominen...

                                                                                          "Kierrä ite..."

Mummoilua

Meillä oli alkutalven ja kevään whippetvanhus Nala hoidossa. Nala on 14-vuotias reipas mummo, joka haluaisi lähinnä syödä ja nukkua. Mummeli jaksaa lenkillä mainosti, mutta mieluummin jäisi kotiin nukkumaan. Peiton alta hänet pitää usein kaivaa ja nostaa lattialle ja vielä työntää ovelta pihalle.

Ja koska Nala oli hetken aikaa mukana seikkailemassa Muulilaakson tarinoissa, kuuluu tietenkin asiaan, että pientä muuliutumista tapahtui myös Nalalle. Eräänä talvipäivänä Nala lähti Asbelin, Sulon ja isännän kanssa lenkille. Ilma oli hyvä ja vain pientä pakkasta mittarissa. Mainio lenkkeily sää siis. 15 minuuttia lenkin alusta puhelimeni soi ja isäntä soittaa metsästä, että Nala päätti lähteä omin päin kotiin. Vanhus on kuitenkin sen verran vikkelä, ettei hän saa sitä kiinni. Potkukelkka alle ja kilometrin mittaiselle matkalle vastaan 2- ja 4-vuotiaiden lasten kanssa (jotka ihmettelivät miksi äiti menee niin lujaa). Tiesin kyllä että Nala tulee kotiin, mutta mahdollinen liikenne matkan varrella huolestutti.

Puolessa välissä matkaa risteyksessä oli naapuruston isännän auto pysähdyksissä ja isännällä Nala sylissä. Oli juuri nostamassa mummoa autoon. Onneksi ehdin huikkaista, että koira on meille tulossa. Olisi siinä ollut ihmettelemistä, jos Nala olisi tuolla lyhyellä matkalla hävinnyt.  Siinä sitten Nala vapaana potkukelkkailimme takaisin kotiin. Nala oli onnellinen kun pääsi takaisin sisälle (olisi myös mielellään mennyt vieraan autoon, koska sielläkin olisi ollut lämmin). Mikäpä sen parempi paikka kuin lämmin sänky!