Sertin metsästys

Niinhän siinä kävi, että edellisen päivityksen jälkeen iski kunnon kisakärpänen. Etenkin kesäkaudella on ihan lähiympäristössä kiitettävästi kisoja, joten maltilla piti miettiä mihin rahansa laittaa: joka kisoissa ei viitsi pyöriä  (vai viitsiikö ??). Heinäkuun lopun kotikisat Tamskilla olivat kuitenkin itsestäänselvyys. Siitä seurasi kisat Hervannassa ja vielä Lempäälässä. Alla kustakin kilpailusta lyhyt päivitys.

Tamskin heinäkuun kisat 

Tutussa ympäristössä oli mukava startata kolme starttia. Osallistujia oli liikkeellä taas mukava määrä ja aikataulut olivat tehty niin, että turhilta odotteluilta vältyttiin ja pienen hengähdystauon jälkeen pääsikin sitten starttaamaan oma lähdöt.

Olimme melko alussa vuorossa, joten heti rataan tutustumisen jälkeen olikin jo aika hakea koira autosta. Hyppyrata vaikutti melko simppeliltä, mutta harmittavan keppivirheen jälkeen yritin uusia väärän keppivälin ja tuloksena suoritus hylättiin. Olisimme saaneet virheitä vain viisi jos olisimme uusineet oikean välin ja tuolla tuloksella sijoittuneet kolmansiksi, mutta HYL tuli joka tapauksessa plakkariin. Ei muuta kun uutta matoa koukkuun!

Seuraavan lähtö olikin sitten agilityrata ja ensimmäistä kertaa meille kävi niin, että Sulo kiinnostui ratahenkilöstä ja lähti kepeiltä kohti keppien takana istuvaa ratahenkilöä. Onneksi kilttinä ja tottelevaisena koirana Sulo kääntyi takaisin kutsusta, mutta kepeiltä taas viisi virhepistettä. Loppukenttä sujui hyvin ja tuloksena palkintopallisijoitus 3.

Viimeisenä ratana sitten jälleen agilityrata ja sisuuntuneena päätin, että nyt ne kepit sitten tehdään oikein. Rata vaikutti melko haastavalta ja mutkikkaalta ja hetken pohdinkin että onko varmasti kyseessä ykkösluokan rata? No, toisaalta hitaammat ja teknisemmät radat sopivat meille paremmin, koska melko verkkaisella askeleella käypi meidän tie.

Sisuuntuminen palkittiin ja rata sujui meiltä puhtaasti. Tuloksena kaivattu toinen nollarata ja LUVA. Koska rata oli melko haastava, ei kukaan muu saanut nollatulosta, joten pääsimme ensimmäistä kertaa korkeimmalle korokkeelle. Sellainen nolo moka sattui, että olin katsonut alustavaa tulosluetteloa sen verran nopeasti, että luulin olevani ainoa tuloksen saanut ja poistuin välittömästi tuomarin kättelyn ja palkinnon jälkeen. Isäntä sitten huomautti ettei saanut edes kuvaa otettua kun hän jäi odottamaan kaikkia kolmea palkinnoille ja olisi sitten napannut kuvan. Meikäläinen "koppavana" sitten poistui ennen kuin muut ehtivät sitten edes tulla paikalle..Hieman hävetti jälkikäteen...

Hervannan kisat

Hervannan kisoihin lähdimme jahtaamaan sitä viimeistää nollaa, joka olisi oikeuttanut meidät sertiin ja luokkanousuun kakkosiin. Ulkokisat käytiin helteessä ja oma olo oli todella vetämätön. Oman vuoron tullessa toivoin, että joku muu olisi ollut tilallani juoksemassa...

Rata sujui kuitenkin hyvin ja keppiharjoitukset olivat tepsineet. Kepit puhtaasti jes! Aina kun kepit menevät puhtaasti, herää toivo nollaradasta, mutta keppien jälkeen karisi sitten sekin toivo kun Sulo hyppäsi renkaalle ilmeisesti liian kaukaa ja halkaisi hypyllään renkaan. Virheitä viisi. Loppurata meni puhtaasti ja lopulta sijoitus 3/17. Hyvä sijoitus, mutta kaivattu nolla jäi uupumaan. Vaikea oli tämäkin rata, koska koko ykkösluokassa tuli vain yksi nolla.

Toinen startti piti sisälläään myös haastavan radan. Alku sujui hyvin, mutta haastava putkikulma liian kaukaa ohjattuna aiheutti Sulossa hämmennystä ja ilmeisesti kieltäytymisestä tuli viisi virhepistettä. Toinen viisi sitten kontaktivirheestä. Kepit sujuivat puhtaasti. Sijoitus 6/17.

Mitä jäi Hervannasta käteen? Kepit sujuivat, mikä oli ilon aihe, mutta sitten tuli muita virheitä. Opittua oikeastaan se, että edelleen Sulo pitää ohjata melko pitkälle. Vielä ei koira irtoa tarpeeksi. Seuraavissa kisoissa sitten varman päälle ja ohjaus selkeästi lähempää estettä, niin viesti koiralle on selkeä.

                                                                                   Kuva: Marika Hukari

Lempäälän kisat

Elokuun loput kisat Lempäälässä eivät keränneet kuin muutaman osallistujan. Ykkösluokassa sillä ei oikeastaan ole mitään merkitystä, koska sijoituksen sijaan haetaan sitä puhdasta nollatulosta. Tuomarina toimi vanhempi herrasmies, joka kertoi, että kyseinen rata oli hänellä ruutupaperilla piirrettynä ja hän itse on mennyt sen joskus 80-luvun loppupuolella. Jälkijäteen ajateltuna kyseessä oli ilmeisen haastava rata, koska koko ykkösluokassa taisi olla taas vain yksi nolla. Tokkohan se ollut silloin 30 vuotta sitten yhtä vaikea ;)

Olimme sekä A- että B-radalla vuorossa viimeisenä. Rata oli toisaalta hyvin virtaviivainen, mutta monet esteet olivat toisiinsa nähden melko vinossa, mikä oli mielenkiintoinen lisä. Kukaan maksi1 -koirista ei saanut ennen Suloa nollaa, joten tiesin, että pitäisi tulla nappisuoritus jos meinaisi nollan saada.

Olin tehnyt aamulla päätöksen olla viemättä Suloa lenkille. Olisi kiinnostavaa nähdä mikä olisi energiataso jos aamulla ei olisi saanut olla irti. Tokihan alkulämmittelyt metsässä kentän läheisyydessä oli tehty, mutta luonnollisesti remmissä. Irti ei Sulo ollut saanut olla ollenkaan (mihin koira on kuitenkin tottunut). Koira lähtöasemiin ja liikkeelle. Heti ensimmäisestä hypystä tuli selville, että nyt on pojalla energiaa. Tajusin kauhukseni, että nyt on muuten pakko juosta. Pelkäsin jo radan alussa keppejä, koska mitään keppivarmuutta meillä ei ole ja tuollaisella vauhdilla niistä ei todennäköisesti tulisi mitään. Pari hyppyä ennen keppejä Sulo liukastui nurmipohjalla ja hetken näytti siltä,  että rimoja kohta rämisee, mutta niin vain sai Sulo itsensä koottua hypylle.

                                                                                   Kuva: Marika Hukari

Valssi ennen keppejä ja ohjaus: keppi keppi keppi...Minulla on tapana rytmittää kepit hokemalla pujottelussa kunkin kepin kohdalla keppi keppi keppi. Lisäsin varmuuden vuoksi siihen vielä käsiohjauksen, ettei ainakaan keppivirhettä tulisi. Tuomarin katsoi kuulemma hyvin tarkkaan tuon käsiohjauksen, koska koiraan ei saa suorituksen aikana koskea. Energiatasosta huolimatta kepeiltä tuli puhdas suoritus! Jes, olisiko nyt se sertin päivä?? Kepeiltä putkeen ja puomille. Hyvin menee, kunnes tuo energiataso kostautuu. Puomin päässä Sulolla liikaa vauhtia (tai ohjaajalla, miten sen nyt sitten ajattelee) ja liian kaukaa hyppy pois ja kontaktivirhe. Dämn! Loppurata sujui puhtaasti ja voittaja bordercollien jälkeen, jolle myös viisi virhettä, olimme sijalla kaksi. Pahus mikä virhe, mutta kontaktiharjoituksia pitää joka tapauksessa tehdä.

B-rata oli myös haastava. Kaksi hylättyä ennen meitä ja yksi 10 pisteen suoritus. Njaah. Mitähän meille tulee. Sulo linjalle ja ohjaus kahdelle hypylle. Ensimmäistä kertaa heti toisella esteellä tuli rimanpudotus. No siihen meni sitten sekin nolla. Loppuradalle ei enää mitään painetta, puhtaat kepit mutta sitten omituinen virhe pituudella. Ilmeisesti oma hartialinja osoitti jo vasemmalle keinulle, niin Sulo tuli pituuden sivusta läpi. Hassu virhe, mutta nollasuoritus oli jo kariutunut aiemmin joten en välittänyt siitä. Loppu hyvin ja maalissa 10 virhepistettä. Kävin vilkaisemassa tulostaulun ja yllättävästi olimme sijalla yksi virhemäärästä riippumatta. Palkintopeitto, maljakko ja lelut kainaloon ja kotiin.

Loppupohdinta

Viimeisen neljän lähdön saldona jokaisesta lähdöstä tulos, mutta ei yhtään nollaa. Sulo on melko varma koira ja hylättyjä emme ole montaa saaneet, mikä sinänsä on ihan kiva, mutta kun se tavoite on se nolla niin ei paljon lohduta. Mielenkiintoisena havaintona, että ne kepit, joita eniten jännitän, ovat sujuneet puhtaasti kaikissa lähdöissä. Kontaktit pitää harjoitella nyt tosissaan, eikä vaan sinnepäin kuten minulla usein on tapana ;)

Perusvarmana koirana ja ohjaajaherkkänä olen varma, että Sulo saa pian sen kaivatun nollan ja pääsyn kakkosluokkaan. Lempäälän kisoissa jäin katsomaan kakkosluokan rataa, ja täytyy sanoa, että hieman teknisempänä ja haasteellisempana ratana olisin kovasti jo kaivannut kakkosiin. Siellä joutuu itsekin jo tarkasti miettimään ohjauskuvioita jne. Tämä rouva haluaa haastetta nääs!

Tule serti sieltä jo tule!

Epävirallisen virallista agilityä

Mehän ei kilpailla...

Tämä blogipostaus käsittelee ainoastaan Suloa. Anteeksi Asbel, mutta nyt sinä olet sivuosassa. Kuten aiemmissa postauksissa on tullut ilmi, Sulon kanssa agilitykärpänen iski syyskuussa 2015. Tuolloin kävimme alkeis- ja jatkokurssin Ylöjärvellä ja siirryimme vakituiseen viikkoryhmään Tampereen Seudun koirakerhon (Tamsk) tiloihin Niihamaan tammikuussa 2016. 

Kun ensimmäisen kerran kyselin pääsyä Tamskin viikkoryhmään kerroin, että olemme aloitteleva möllikoira (ei-kisaava) eikä meillä ole mitään kisa-aikeita. Olisiko tällaisella hönstäävällä parilla mahdollista päästä viikkoryhmään? Ohjaaja sanoi, että hänelle tärkeintä on, että koiralla on kivaa eikä kaikilla ole tarvetta kisata tai tavoitella kisaamista. Itse asissa ryhmässämme taitaa edelleen olla kaikki möllikoiria, joten rima aloittaa ryhmässä oli mukavan matala. 

Harjoittelu pääsi hyvään vauhtiin mölliryhmässä ja muutaman kuukauden jälkeen kysyin, joska ohjaaja neuvoisi/ohjeistaisi meitä toisella tavalla, jos joskus ajattelisimme kisata. Muutaman kuukauden jälkeen siis ensimmäisen kerran kävi mielessä, että entäs jos sitä joskus kävisi vaikka kokeilemassa kisoja, toki ensin epävirallisia sellaisia. Ohjaaja naurahti ja totesi, että KUN te joskus kisaatte, niin kyllä, hän  ohjeistaa myös möllikoiria samalla tavalla kuin kisaaviakin koiria. 

Tuolloin päätin, että jos ja kun joskus osaamme kaikki esteet niin sitten harkitsen kisaamista. Mutta siihen asti vain harjoitellaan. 

Epäviralliset agilitykisat eli epikset

Tammikuussa 2017 oli ensimmäinen kerta, reilun vuoden harjoittelun jälkeen, kun totesin, että nyt ainakin teoriassa osaamme kaikki esteet: keinu sujui, kepit menivät jotenkuten, koira on hyvin kontaktissa jne. Ostin kuitenkin vielä vuodelle 2017 harrastaja C-lisenssin, sillä en ajatellut, että vielä vuonna 2017 olisi se hetki kun ensimmäisen kerran tuomari viheltäisi pilliin ja antaisi lähtöluvan. 

Helmikuussa huomasin, että Tamsk järjestää epäviralliset agikisat. Päätin heti käydä kokeilemassa tositoimia. Olinhan kova jännittäjä näyttelyissä, joten hieman mietitytti etukäteen josko jännittäminen pilaisi myös kisaamisen agipuolella. Vuorossa oli ensin minit ja medit, joten sain rauhassa katsoa muiden koirian suoritusta ja ilokseni huomasin, että ainoastaan innolla odotin omaa vuoroani (toisin kuin näyttelyissa, joissa ekat painajaiset alkoivat jo kuukausi kaksi ennen heti kun ilmo oli laitettu menemään...). Rata vaikutti aavistuksen verran kinkkiseltä ja eniten kysymysmerkkejä herätti itselläni rataantutustuminen. Harjoituksissa saamme rauhassa katsoa radan ja mietimme ohjaajan kanssa ohjauskuvioita eri kohdissa. Ensimäistä kertaa olin siis tilanteessa, että itse piti päättää miten kussakin kohdassa koiraa ohjataan. 

Maksien rataantutustuminen alkoi. Sydän pamppaili, mutta lähinnä innostuksesta. Oli viisi minuttia aikaa tutusta rataan. Koska kyseessä oli epikset, ei rata ollut tietenkään vaikeimmista päästä, mutta muutama haastava kohta siinä oli, jossa mietin ohjausliikkeitä. Hieman katselin mitä muut tekevät ja "kuivaharjoittelevat" ja totesin, että melko samoilla ohjausliikkeillä muutkin ovat etenemässä rataa. 

Rataantutustuminen päättyi ja koira autosta halliin ja odottamaan omaa vuoroa. Olimme toiseksi viimeisenä vuorossa, joten saimme vielä hetken odotella ja sitten asemiin! Sulolle käsky "kukkuu" (= koira menee asemiin jalkojen väliin, jolloin koiran saan asemoitua kulkusuuntaan hyvin) ja odota -käsky. Muutaman askel eteenpäin ja sitten menoksi. Etenimme itsellemme tuttuun tyyliin hyvin hitaasti, mutta varmasti. Hyppy hyppy putki putki -yhdistelmä menee hienosti. Seuraavan hyppy myös. Sitten tulee A, jossa tulee ensimmäinen kontaktivirhe. Seuraava hyppy ja putki ja hyppy oikein. Sitten tulee ilmeisesti joku omituinen ohjausvirhe, koska Sulo yllättäen tekee takaakierron yhdellä hypyllä, jonka mielestäni ohjaan ihan normaalisti. No, koska ollaan epiksissä, ei tule hylkäävää virhettä vaan ainostaan virhepisteitä, joten matka jatkuu puomilta kepeillä, jotka molemmat menee hienosti (sisäinen hurraa huuto, koska kepit ovat meille suurin haaste!). Sitten loppuradan hypyt ja viimeistä edellinen rengas, jonka Sulo päättää mennä renkaan ja raamin välistä. Tämä on ollut harjoituksissa tyypillinen virhe. Rengas uusiksi ja viimeisen hypyn myötä maaliin. Saitteko mielikuvan radasta? :) 

Maalissa oli aivan loistava fiilis! Meillä oli radalla superhauskaa ja muutamaa virhettä lukuunottamatta tunne oli rennon sama kuin harjoituksissa joten sain ensimmäisen varmuuden siitä, että ehkä voisimme joskus vielä kisata. 

Viralliset agilitykisat 21.6.2017

Virallisia kisoja seurasi vielä kahdet epäviralliset kisat. Niistä ei tässä sen tarkempaa raporttia, muuta kuin että kolmesta lähdöstä kaksi nolla tulosta saivat aikaan sen, että mietin jo ensimmäisiä virallisia kisoja. Miltä tuntuisi olla virallisissa kisoissa? Jännittäisikö siellä sitten kuitenkin enemmän kuin epiksissä? Monia kysymyksiä risteili mielessä, mutta koska oma seura järjesti kisat, päätin ottaa härkää sarvista kiinni ja ilmoitin Sulon ensimmäisiin kisoihin. Sitä ennen oli kuitenkin paperityötä, koska Sulo piti ilmoittaa Kennelliiton fix-rekisteriin ja lisenssi piti muuttaa A-kisalisenssiksi. Aikaa ei ollut paljon, koska kisoihin oli aikaa ainostaan viikko! 

Kisapäivä valkeni ja perhoset lentelivät vatsassa. Onneksi hyvin rauhallisesti ja organisoidusti, eikä joukolla päin seiniä kuten näyttelyaamuisin :D Tiesin, että kyseessä on isot kisat. Pelkästään maxikoiria oli yli 30! Lähtöjä olisi kaiken kaikkiaan kolme A, B ja C, joista viimeinen oli hyppyrata. Ohjaaja oli ohjeistanut edellisellä viikolla, ettei kannata laittaa suuria tavoitteita ekoihin kisoihin. Pääasia, että jäisi hyvä fiilis jne. 

B-rata

Tämä ajatus takaraivossa suuntasin ensimmäisen radan (joka meillä B-rata) rataantutustumiseen. Radalla oli ruuhkaa, koska kaikki reilu 30 henkeä olivat samaan aikaan tutkimassa radan kommervenkkejä. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että alkuun menimme pitkälti jonossa ja suurin osa teki ohjausliikkeet samalla tavalla. Seurailin hieman muita, koska itselläni ei ole vielä kisavarmuutta/ohjausvarmuutta. Itse rata ei vaikuttanut kovin vaikealta, mutta tästäkin huolimatta lopputuloksen saivat ainostaan reilu puolet koirista (muut saivat siis hylätyn suorituksen). 

Oma vuoroni oli keskivaiheilla numerolla 70. Aloittava koirakko oli nro 51. Aloitusvuoro oli hyvä, koska sain taas rauhassa seurailla muiden suorituksia ja sitten vasta lähdin lämmittelemään koiraa. Jännitystä oli, mutta hyvin positiivista sellaista. Milloin on meidän vuoro! Vähitellen vuoronumero lähetystyi ja kuuluttaja ilmoitti, että Sara-Maaria ja Sulo valmistautuvat lähtöön. Iik! Valmiiksi lähtöpaikalla ja panta pois (agissa ei saa olla pantaa kaulassa). Sulo "kukkuu" -asetelmiin ja menoksi. 

Ensimmäisenä kaksi hyppyä melko kohtisuoraan toisiinsa nähden. Kolmantena rengas, joka olikin etukäteen meillä suurin sykkeenkohottaja. Sulo kun on saanut päähänsä, että renkaan voi suorittaa myös menevällä renkaan ja rungon välistä (kuten epiksissä kävi). Olin etukäteen ajatellut, että jos rengas menee hyvin niin loppuratakin menee hyvin. Jännityksellä yritin ohjata selvästi renkaan keskelle ja sanoin vahvasti RENGAS, ja kauniisti meni hyppy renkaan keskeltä! Jes! Valtava itseluottamuksen buustaus ja ohjaus putkeen oikealle, jonka jälkeen takaisin samaan linjaan edellisten hyppyjen kanssa ja pituus hyppy, putki ja kaksi hyppya. Hyvin menee. Ohjaus A:lle, jes ja kaksi hyppyä jes. Sitten toinen sykkeenkohottaja: kepit. Kepit ovat eniten meillä hakusessa ja kaksi kertaa kolmesta menee hyvin ja kolmas kerta huonosti. No, nyt oli sitten sen "kolmannen" kerran vuoro ja Sulo ei aloita keppejä oikeasta kohdasta. Paluu alkuun ja uudelleen ohjaus. Sama virhe. Alkuun ja uusi reipas ohjaus ja kolmannella kerralla sitten oikein. Matka jatkuu keppien jälkeen 90 astetta oikealle putkeen. Putkestä taas 90 astetta ja kaksi estettä. Toiseksi viimeisenä puomi, josta lopussa tulee kontaktivirhe (jonka huomasin vasta videolta) ja viimeinen hyppy. Maali! Saimme tuloksen elämämme ensimmäisestä virallisesta radasta! Virhepisteitä 15 ja pari pistettä ihanneajan ylityksestä (keppien uusimiseen meni sen verran aikaa). Sijoitus 20/34. Loistava fiilis, ei turhaa jännitystä vaan pelkästään sellaista innostunutta jännitystä. 

A-rata

B-radasta jäänellä hyvällä fiiliksellä oli hyvä jatkaa A-radalle. Välissä kävimme pienellä palauttavalla metsäkävelyllä ja sitten takaisin halliin odottamaan A-radan valmistumista. B- ja A-rata oli tehty maksikoirille niin, että pienen tauon jälkeen olikin jo aika lähteä tutustumaan A-rataan, joka vaikutti melko samantyyppiseltä kuin B-rata. Rataantutustumisessa keppien kohdalla pohdin eniten omaa sijaintiani koiraan nähden. Radan profiili selkeästi vaati ohjausta vasemmalta puolelta, joka on meille selvästi heikompi puoli. Olemme kyllä kiltisti harjoitelleet keppejä molemmin puolin, mutta silti ohjaus oikealta tuntuu helpommalta. Kävelin tuon keppikohdan useaan otteeseen ja päätin, että ohjaan koiran radan kannalta "väärältä" puolelta eli oikealta puolelta. Näin tekemällä hidastaisin kokonaisaikaa (joka meillä joka tapauksessa on hidas), mutta varmistaisin paremman suorituksen. 

Muiden suorituksia katsellessa mieli kuitenkin muuttui useaan otteeseen. Pitäisikö kuitenkin mennä itselle hankalammalta puolelta eli vasemmalta? Vaiko varmemmalta puolelta, mutta radan kannalta väärältä? Yksi tai kaksi kisaajaa meni keppien oikealta puolelta, kaikki muut vasemmalta. Lopullisen päätöksen tein siinä vaiheessa kun tuomari vihelsi pilliin: jatkoa ajatellen pitää pystyä menemään molemmilta puolilta eli ei muuta kun tuulta päin ja keppien kohtaus itselle haasteellisemmalta puolelta. 

Hyppy. Hyppy. Valssin kautta putkeen. Keinun jälkeen hyppy ja valssahdellen toiselle hypylle ja sitten totinen paikka, kepit, joilla tuli edellisellä radalla pari virhettä (B-radan keppien virheet tulivat itse asiassa itselle "paremmalta" puolelta eli oikealta..hmmm). Sulo ottaa kepin alun hyvin, keppi, keppi keppi, keppi, hoin Sulolle jokaisen pujoteltavan kepin kohdalla, ja jes! Ei virhettä! Kepeiltä jatko suoraan putkeen, jonka jälkeen hyppy ja tiukka käännös oikealla putkeen. Hyvin menee. Putken jälkeen hyppy ja A. Nyt tarkkana, ei kontaktivirhettä. Puhtaasti menee. Voisiko nolla olla tulossa?? Jatko pituushyppyyn ja putkeen, tiukka mutka ja hyppy hyppy ja maali! Jes, jes jes! 

Kuljin nopeasti Sulon kanssa tulostaululle ja odotin livetuloksia. En ollut satavarma keinusta, että ehtikö se osua maahan ennen kuin Sulo ponnisti pois joten pienen epävarmuuden kera odottelin taululla ja sitten se paukahti sinne. Elämämme toinen lähtö ja nolla tulos! Oli kyllä aivan voittajafiilis tuossa vaiheessa! Tavoite saavutettu. Ekoista kisoista nolla! Hyvä me! Sijoitus 6/34.

                                                                   A-radan profiilia

C-rata

C-radalle ei ollut enää ollenkaan painetta (joskaan sitä nyt ei muutenkaan ollut). Plakkarissa oli jo yksi nolla, joten rennosti vaan omaa vuoroa odottamaan. Hyppyradalta puuttuvat kontaktiesteet, joten kyseessä lienee aavistuksen helpompi rata (?). Muutama osallistuja oli jäänyt viimeiseltä C-radalta pois, mutta silti osallistujamäärä oli edelleen suuri. Vihdoin oli se hetki kun tuomari vihelsi pilliin meidän kohdallamme. Kahden hypyn myötä loiva kaarros oikeaan ja ohjaus vasemmalla kädellä oikealle putkeen. Putken jälkeen linjassa olevat hyppy, pituus ja hyppy, jonka jälkeen putken myötä suunnan muutos ja kahden hypyn kautta muurille. Kaikki sujunut mallikkaasti. Muurin jälkeen oikealle kääntyvä putki, josta suoraan kepeille. Hieno suoritus kepeillä, jonka jälkeen suoraa suoraa suoraa vaan rengas-hyppy-hyppy ja maali. Tosi helppo rata ja hieno upea nolla! Suuret kehut koiralle ja namipussista rutiinilla palkka. Ja mitä tapahtuu? Tuomari huutaa että palkkasitko? Hetken ihmettelin, että mitä tapahtuu ja sitten se jysähti. Nimittäin, tuomarin hylkymerkki. Whaat?? Ai niin. Aloitteleva kisaaja ei muista, että kisa-alueella, vaikkakin ollaan jo tultu maaliin, ei saa palkata. Palkkaus vasta aitojen ulkopuolella. Jep jep. Kaunis, puhdas nolla ja niin julmalta tuntuva HYL. Kyllä oli harmitus tosi suuri, varsinkin kun rata olisi muuten ollut puhdas. 

Hammasta purren poistuin radalta ja muutama olkaan taputtelija löytyi. Harmitti niin vietävästi kun koira suoritti kaiken oikein ja minä tollo menen sitten tekemään aloittelijavirheen ja palkkaan kielletyllä alueella. No onni onnettomuudessa, että koira ei tiennyt asiasta yhtään mitään ja hänellä ollut kivaa ja palkkaakin sai. Toinen väkisin löydetty positiivinen puoli on se, ettei toivottavasti tule enää tehtyä toista kertaa samaa virhettä. Jätänpähän namit sitten vastaisuudessa kokonaan pois. Mutisin itsekseni, että miksi se on niin tiukkaa, että pitää kokokaan hylätä jos palkkaa koiran kun suoritus on jo päättynyt. Säännöt ovat tietenkin sääntöjä se on selvä, mutta silti tuntuu jotenkin kohtuuttomalta. No valaisevan vastauksen sain eräältä konkariharrastajalta pari viikkoa myöhemmin. Hän kertoi, että mietipä sitten sitä, jos ja kun samalle alueelle rakennetaan uusi rata ja sinne jää kentälle namia. Seuraavan koira sitten lähdössä (esim. jos edellisen radan maali on seuraavan radan lähtö) jää haistelemaan maata ja siten hänen suorituksensa voi mennä täysi penkin alle. No tätä en ollutkaan tullut ajatelleeksi ja ymmärsin sitten paremmin tuon palkkauskiellon merkityksen.

No, täytyyhän sitä ensimmäinen kisapäivä jotenkin muistaa: yksi hieno nolla ja yksi ikuisesti muistettava moka (katotaan vaan niin teen seuraavissa kisoissa saman virheen :D)

Hiljaiseloa ja mummoilua

Alkutalvi ja kevät on sujunut melko hiljaisissa merkeissä. Suurin osa koirien kanssa tekemisestä on sitä tavallista arkea. Sulon kanssa käydään kerran viikossa agitreeneissä, mutta muutoin elämä pyörii kahden karvakuonon kanssa arkisissa puuhissa. Mutta ei arkipuuhastelun tarvitse olla yksitoikkoista tai tylsää! Koirien kanssa voi kotona puuhastella vaikka mitä! Kaikessa tekemisessä on meillä periaate, että sitä tehdään mistä sekä koirat että omistaja pitää.

Lelunpiilotus

Molemmat pojat innostuvat lelun etsimisestä. Lelua piilotellaan sekä sisällä että ulkona. Ulkona piilot ovat jo melko haastavia, mutta pojat innokkaasti käyttävät nenää ja etsivät lelua. Sulo tuo lelun löydettyään sen minulle ja saa siitä palkan (ellei Asbel ehdi varastaa sitä Sulolta). Asbelille itse lelun löytyminen on palkka eikä häntä kiinnosta tuoda lelua minulle. Eikä tarvitsekaan, pääasia että tykkäävät tekemisestä.

Haku (piilo)

Yhtä lailla hakuhommat sujuvat ja kiinnostavat poikia. Meillä on iso metsäinen ja mäkinen tontti, josta löytyy hyvin piilopaikkoja. Usein menen edeltä piiloon, ja isäntä päästää koirat sitten etsimään kommennolla "missä äiti". Haukkujen kera koirat kirmaavat matkaan ja lähtevät tarkasti seuraamaan jälkiä/hajua. Se on hämmästyttävää kuinka tarkasti menevät tarkalleen samoja jälkiä kuin itse on mennyt. Yritän usein etsiä sellaisen piilon, josta hieman näen miten pojat homman hoitavat. Kaava on useimmiten hyvin samankaltainen: Sulo tulee vauhdilla ja löytää melkein aina ensin piilopaikan, mutta on muutamasta kohtaa oikaissut (keskimäärin kuitenkin tullut reittiä). Asbel yllättäen tekee tarkempaa työskentelyä ja tulee kiltisti oikeita hajureittejä tulleen kymmenisen metriä perässä. Pari "hakuharjoitusta" saattaa väsyttää poikia yhtä paljon kuin lenkki.

                                                               "Löyty! Ai sä oot siellä kallion alla piilossa!"

Piha-agility

Meillä ei ole yhtään estettä tai mitään agivälineitä pihassa (tosin tähän suunnitteilla muutos). Sen sijaan monimuotoinen piha kivineen ja puineen tarjoavat hieman mielikuvitusta käyttämällä oivia harjoituskohteita. Paikkoja vaihtelemalla saa harjoiteltua valssikuvioita ja muita agiliikkeitä. Takaakiertoa ym. on helppo pihassa harjoitella ("kierrä puu" ym).  Asbelillekin yritin opettaa sanan "kierrä", mutta toistaiseksi vain Sulo osaa ko. tempun. Asbelin mielestä ilmeisesti puun kiertäminen on idioottimaista touhua, ainakin mikäli on Asbelin ilmeitä uskominen...

                                                                                          "Kierrä ite..."

Mummoilua

Meillä oli alkutalven ja kevään whippetvanhus Nala hoidossa. Nala on 14-vuotias reipas mummo, joka haluaisi lähinnä syödä ja nukkua. Mummeli jaksaa lenkillä mainosti, mutta mieluummin jäisi kotiin nukkumaan. Peiton alta hänet pitää usein kaivaa ja nostaa lattialle ja vielä työntää ovelta pihalle.

Ja koska Nala oli hetken aikaa mukana seikkailemassa Muulilaakson tarinoissa, kuuluu tietenkin asiaan, että pientä muuliutumista tapahtui myös Nalalle. Eräänä talvipäivänä Nala lähti Asbelin, Sulon ja isännän kanssa lenkille. Ilma oli hyvä ja vain pientä pakkasta mittarissa. Mainio lenkkeily sää siis. 15 minuuttia lenkin alusta puhelimeni soi ja isäntä soittaa metsästä, että Nala päätti lähteä omin päin kotiin. Vanhus on kuitenkin sen verran vikkelä, ettei hän saa sitä kiinni. Potkukelkka alle ja kilometrin mittaiselle matkalle vastaan 2- ja 4-vuotiaiden lasten kanssa (jotka ihmettelivät miksi äiti menee niin lujaa). Tiesin kyllä että Nala tulee kotiin, mutta mahdollinen liikenne matkan varrella huolestutti.

Puolessa välissä matkaa risteyksessä oli naapuruston isännän auto pysähdyksissä ja isännällä Nala sylissä. Oli juuri nostamassa mummoa autoon. Onneksi ehdin huikkaista, että koira on meille tulossa. Olisi siinä ollut ihmettelemistä, jos Nala olisi tuolla lyhyellä matkalla hävinnyt.  Siinä sitten Nala vapaana potkukelkkailimme takaisin kotiin. Nala oli onnellinen kun pääsi takaisin sisälle (olisi myös mielellään mennyt vieraan autoon, koska sielläkin olisi ollut lämmin). Mikäpä sen parempi paikka kuin lämmin sänky!

Operaatio Donitsi

Operaatio Donitsi sai alkunsa viime vuoden elokuussa (ainakin välillisesti) kun Asbelin sukukalleuksista päätettiin luopua. Tai oikeastaan operaatio donitsin historia juontaa juurensa aina Asbelin pentuajoihin asti. Mennäänpä siis viisi vuotta ajassa taaksepäin.

Pentuaika

Asbel oli pennusta asti melko huono syömään. Usein vain päivän toinen ateria maistui, ja jostain syystä tavaksi tuli aina jättää kuppiin osa ruoasta. Kuppia sitten kallisteltiin ja muutama nappula meni  lisää. Erikoiseksi tavaksi jäi aina se, että Asbel jätti lähes aina kuppiin yhden nappulan. Sitä se ei ikinä syönyt. Meillä oli aina ruokasäkki avoinna lattialla eikä Asbel ikinä siihen koskenut, ei yksin ollessaan eikä meidän ollessa kotona. Positiivista oli se, että koira pysyi hoikassa kunnossa, mikä o isolle koiralle suotavaa. Kolikon kääntöpuoli puolestaan oli se, että Asbel ei motivoitunut ruoasta eikä ruokaa voinut käyttää palkkana koulutuksessa. Makkara ja muu kelpasi häiriöttömissä tilanteessa, mutta mikään motivaattori se ei ollut. Siispä monet koulutusyritykset jäivät puolitiehen.

Täyskäännös

Asbel päätettiin kastroida 4-vuotiaana. Ajatuksena lähinnä oli se, että miksi ei. Näyttelyt oli koluttu ja  koira saavuttanut Suomen muotovalion arvon eikä koiraa aiottaisi käyttää jalostukseen, joten päätös oli lopulta hyvin yksinkertainen. Sulo oli kastroitu muutama kuukausi aiemmin ja kokemus siitä, että mitään muutosta luonteessa ei tapahtuisi, vielä vahvisti päätöstä Asbelin kohdalla.

Yhtenä elokuisena päivänä Asbelin elämä jatkui ruunana. Muutos ruokahalussa näkyi oikeastaan heti. Ruoka alkoi maistua eikä enää tarvinnut käydä tarkistamassa ruokakuppia josko sieltä oli ruoat hävinneet. Niin, eikä nappulan sekaan tarvinnut sekoittaa milloin kissanruokaa, milloin lihalientä ym. Aiemmin nappula ei sellaisenaan oikeastaan maistunut ikinä. Ja se viimeinenkin nappula alkoi hävitä kupista!

Tässä vaiheessa ajatus koulutuksen jatkamisesta heräsi. Voisiko Asbel nyt motivoitua ruoasta? Odotukset eivät olleet kovin korkeat, koska 4-vuotias koira oli päässyt vahvistamaan ei-toivottua käytöstä sen verran vahvasti, että nopeaa ja suurta muutosta en odottanut. Eikä sellaista ikinä ole tähän päivään mennessä tapahtunut (oletetusti), mutta parempaan ollaan menossa. Ja siis ei-toivotulla käytöksellä tarkoitan suhtautumista muihin koiriin remmissä. Muutoinhan Asbel on ihan helppo tapaus.

Mutta takaisin ruokaan motivaattorina ja elämään ruunana. Ruoka siis maistui hyvin ja mitä enemmän aikaa kului kastraatiosta, sitä enemmän se maistui. Jopa niin hyvin, että ensimmäistä kertaa Asbel varasti ruokapöydältä ruokaa. Eikä mitä tahansa ruokaa, vaan melkein kokonaisen kermakakun! Sain Asbelin itseteossa kiinni kun muutama murunen oli jäljellä. Olin niin yllättynyt ja järkyttynyt, etten osannut edes torua. Kiitoksena Asbel röyhtäisi päälle ;). Nykyään pitää jo vahtia, ettei pöydän reunalle jää mitään ruokaa, sillä Asbel on juuri sopivan kokoinen ja pää sopii ihanasti pöytätason korkeudella. Siitä on mukava vaikka pari sämpylää syödä tai maistaa kielellä mitä pöydällä on ollut.

Operaation Donitsi alkaa

I know, tämä on aika pitkä alustus aiheeseen, mutta nämä liittyvät vahvasti toisiinsa, joten kyllä, pääsemme jossain vaiheessa itse aiheeseen eli Operaatio Donitsiin.

Useimmat koirat kuulemma rauhoittuvat kastraation seurauksena. Asbelin ei haluttu mitenkään rauhoittuvan ja itse asiassa ruokahalun lisäksi ainoa muutos koirassa on leikkihalun lisääntyminen. Oli Asbel aiemminkin leikkisä, mutta nyt on varmasti tuplasti sen. Tykkää painia, vetoleikeistä ym. ja innostuu välillä kuin pikkuvarsa telmimään ym. Erityisesti vinkulelut ovat Asbelin suosikkeja. Näihin pätee kolmen K:n sääntö: mitä korkeampi, kimeämpi ja kovempi ääni, sen parempi. Ainahan Asbel on vinkuleluista pitänyt, mutta kastraation jälkeen innostus on potenssiin x.

Huomasin arkitouhun lomassa, että lähes poikkeuksetta tilanne kuin tilanne, kun kuului vingahdus esim. meidän lasten leikeistä, Asbel oli salamana paikalla. Missä vinkuu? Tästä aloin pohtia josko vinkulelua voisi käyttää kouluttamisessa naksuttinen tavoin. Hmmm. Ei muuta kuin tuumasta toimeen ja ostoksille. Kaupassa hartaudella painelin ja kokeilin jokaista lelua. Tavoitteena oli löytää pieni, sellainen taskuun sopiva lelu, jota voisi käyttää lenkillä. Jokaisesta lelusta tein pisteytyksen (en oikeesti): paino, painamisen helppous, äänenvoimakkuus, äänen korkeus ym. Voittajaksi valikoitui pieni donitsi. Operaation Donitsi oli alkanut.

Ensi kosketus Donitsiin

Pohdin heti alusta, että yhdistä aluksi naksuttimen tavoin vinkahduksen namiin. Sulo ei piittaa erityisesti leluista, joten jos saisin ehdollistettua Sulon siihen, että vingahdus olisi yhtä kuin nami, saisin kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Suloa sinänsä ei olisi ollut tarve enää ehdollistaa, koska on muutoinkin hyvin häiriötilanteessa ottaa kontaktia, mutta tuskin siitä haittaakaan olisi.

Aluksi pihassa piip - nami - piip -nami toistoja useita. Seuraavaksi lenkillä testi piip. Asbelin ilme olisi ollut näkemisen arvoinen. Yhtäkkiä hiljaisessa metsässä kuuluu Asbelin suosikki PIIP. Mitä ihmettä? Mitä, missä? Tuijotus omistajaan ja luokse. Palkka. Tällaista toistoa useasti.

Seuraavaksi häiriötilanteessa. Tiellä tulee auto. PIIP. Välitön katsekontakti. Toimii. Tällaista kaavaa oli seuraavat päivät. Ajatuksena ehdollistaa häiriöön ihminen = piip, auto = piip, koira = piip. No, koiria täällä ei juurikaan liiku, joten sen harjoitteleminen vaatii enemmän vaivaa, mutta periaatteena kuitenkin tuo.

Olen antanut itse donitsin myös palkkana Asbelille. Toistaiseksi en osaa sanoa kumpi on suurempi palkka, itse donitsi vaiko nami. We'll see.

Niin tai näin, kyseessä on mielenkiintoinen kokeilu ja aika näyttää kuinka nopeasti oppimista tapahtuu. Ja sitähän tapahtuu jos palkka on mieluisa.

Jatkoraporttia seuraa.

Aksailua ja häiriötreeniä

Alustusta

Tiedättekö, kaksi kuukautta sitten vihdoin sain aikaiseksi blogin kirjoittamisen. Pohdin sitä pitkään ja lopulta päätin, että halu jakaa asioita liittyen koiriin on sen verran suuri, että blogi pitäisi perustaa. No, kaksi kuukautta myöhemmin halu jakaa asioita on edelleen kova, mutta elämän realiteetti iski vastaan: täyspäivätyö, kaksi pientä lasta, kaksi ei-niin-pientä koiraa ja omakotitalo. Jee. Eli mistä aika blogin kirjoitukselle?? No, tällaisia pikku hidasteita en ehkä tarkemin ottanut huomioon, mutta näillä mennään. Alusta asti ajatuksena oli, että teksti on tasoa tajunnanvirtaa ja kuvat kännykällä näpsäistyjä, että mitään vuoden kaunein blogi -palkintoa ei olla tavoittelemassa. Blogi on minunnäköinen ja niin sen pitääkin olla. Tässä alustus aiheelle aksailua ja häiriötreeniä. Eli ei liity mitenkään :D

                                                            Tämäkään kuva ei liity mitenkään mihinkään :D

Agility jatkuu

Sulon viikottainen agility jatkuu. Olen todella jäänyt koukkuun kaikkiin valsseihin, vastakäännöksiin ja muuhun agilityyn liittyvään tekemiseen, että torstai-ilta on aina viikon kohokohta. Sulokin tykkää tulla hallille, vaikka poitsu onkin aina todella hillitty ja rauhallinen eikä erityisemmin ensimmäistä kolmea sekuntia lukuun ottamatta ota kierroksia hallin pihaan saapumisesta. 

Olemme siis tasolla möllimaxi 1 eli kuvailisinko kahdella sanalla: tavoitteellista höntsäilyä. Eli yritämme kovasti saada kaikki esteet siihen kuntoon, että osaisimme ne suorittaa ja pääsisimme radan puhtaasti läpi. Tällä hetkellä kepit ja keinu ovat vielä haasteena. Radat ovat kuitenkin täyspitkiä (n. 20 estettä) ja niissä on kovasti haastetta meidän tasoiselle koirakolle. 

Kuten aiemmin kirjoitin, meidän ohjaajalla on tapana kouluttaa niin, että mennään ja kokeillaan ja siinä sivussa opitaan. Kysyin mielenkiinnosta muutama kerta sitten, että ohjaisiko ja neuvoisiko hän meitä toisella tavalla jos meillä olisi tavoitteena kisata. Ohjaaja naurahti siihen ja totesi, että tottakai te tuutte kisaamaan! Okei. Eli ohjaaja ei kohtele möllikoiria (mölli = harjoitteleva, ei-kisaava) eri tavalla. 

Agitalkoot ja kisainnostus

Marraskuun alussa osallistuin ensimmäistä kertaa Tamskin agitalkoihin. Tamskin jäsenillä on talvikaudessa noin 12 tunnin talkoovelvoite, jota lähdin suorittamaan Tamskin 1- ja 2-luokan agilitykisoihin. Olisin halunnut toimia ratavirkailijana, jotta olisin nähnyt ratoja ja suorituksia, mutta nuo työt olivat jo varattu. Siispä osallistuin ilmoittautumiseen, joka oli muuten niiiiiin hektistä touhua että meinas tukka lähteä päästä. No joka tapauksessa, kun ilmoittautuminen oli ohi, pääsin hieman näkemään ratasuorituksia (joskin 2-luokan) ja ilokseni huomasin, että olisin halunnut radalle. Kroppa teki luonnostaan ohjausliikkeitä radan vieressä ja nytkähteli omituisesti :D Varmaan muillakin, jotka seurasivat joten tuskin kukaan minua hulluna piti. Eli siis tuli fiilis, että vitsit minäkin haluan kokeilla! Olin sikäli yllättynyt, että Asbelin kanssa käydyt koiranäyttelyt ovat ollaan niin suurta jännitystä että vielä pari vuotta viimeisen näyttelyn jälkeenkin astuminen näyttelyalueelle (ilman koiraa siis) saa sydämen pamppailemaan ja sykkeen nousemaan. Tietenki tilanne on aivan toinen sitten jos ja kun joku päivä käymme Sulon kanssa kisaamassa, mutta positiivinen kokemus joka tapauksessa tuo agikisoissa käynti.

Tuossa kappaleessa sentään oli aasinsilta eli takaisin agitreenehin ja kisaamiseen. Eli siis nyt mennään treenehin sillä mielellä, että joku päivä kisataan! Oli ihan sikahyvä fiilis mennä seuraaviin treenehin ja oli sellainen maailmanvalloittaja fiilis kun Sulon kanssa mentiin vuorollamme radalle. Näin sielunisilmin kuinka lennämme hienosti kaikkien esteiden yli ja valssaamme hypyltä hypylle. No, back to reality. Alku meni hyppy, hyppy, putki, kepit hyvin mutta kun tultiin renkaalle (jonka läpi koiran pitäisi siis hypätä) niin Sulo päättikin, että hei, tästä renkaan ja kehikon välistäkin voi mennä! No, suorituksen pysäytys ja uudestaan renkaalle. Ja taas renkaan ja kehikon vierestä. Whaat? Sulo osaa kyllä mennä renkaan. Meillä on harjoituksissa periaate, että jokin este mennään väärin, pitäisi se kyseinen este suoritaa sitten ainakin kolme kertaa putkeen puhtaasti, että koiralle jää mieleen tuo oikea suoritus. No, siinä sitten hinkattiin sitä vitsin rengasta sitten puolet ajasta. Hienosti takaisin jalat maan pinnalle. Ei ehkä ihan vielä olla kisaamassa...

Asbel ja häiriötreeni

Olen päättänyt ottaa Asbelin mukaan Sulon agitreenehin, koska käynnit ihmisten- ja koirienilmoilla ovat hyvin rajatut ja Asbelin kanssa niitä pitäisi harjoitella (siis reagoimista muihin koiriin). Asbelia kiinnostaa kastroinnin jälkeen (tuosta on siis jo 1,5 vuotta aikaa) ruoka ihan eri tavalla, joten ainakin teoreettisella tasolla voisi jotain harjoitellakin kun motivaatiota (teoriassa) voisi ruokaa kohtaan löytyäkin. 

Tavaksi on nyt tullut, että menemme ajoissa hallille ja käymme Asbelin kanssa käyskentelemässä ensin ja sitten Sulon lämmittely ja lopuksi Sulon suorituksen jälkeen vielä Asbelin kanssa käyskentelyä hallin pihassa. 

Ensimmäisellä kerralla Asbel kontista pihalle ja perinteinen piippauskonsertti. Joskin huomaa, että Asbelkin on rauhoittunut ja ikää tulee (lähestyy kuutta), että reaktiot ovat laimeampia (toki varmasti harjoitelullakin on merkitystä). Sen olen myös huomannut, että Asbelille kaikkein vaikein tilanne on se, että ollaan paikoillaan. Silloin reaktiotkin ovat vahvempia. No, parkkipaikalle lähdimme heti liikkeelle ja tästä johtuen piippaus jäi melkein heti pois. Elekieli oli selkeästi jännittynyt ja tarkkaileva. Yritin saada kontaktia sanomalla "katso", jota ollaan ihan ensimmäisestä pentupäivästä harjoiteltu (ruokakippo laskeutuu ainoastaan katsekontaktista, ulos pääsee ainoastaan katsekontaktista, kontista pääsee pihalle ainoastaan katsekontaktista ym). Ei mitään. No tämä ei varsinaisesti yllätä, sillä kontaktin saaminen Asbeliin onkin ollut häiriötilanteessa aina se vaikein. Asbel kuulee kyllä ja esim. istuu jos sitä pyytää, mutta katseen irroittaminen toisesta koirasta, voi se on niin vaikeaa. 

No, jotain olen Asbelin kanssa kuitenkin oppinut ja yrittänyt tulla itse nokkelammaksi. Opetin aikuiselle Asbelille toisen käskyn "koppi" eli yksinkertaisesti makkara lentää suuhun. Tämä uusi käsky toimii itse asiassa paljon paremmin ja tämän muistasessani siellä hallin pihassa, kokeilin häiriötilanteessa innoissani hihkaista "koppi". Ja pum. Asbel kääntyi katsomaan! Hurraa hurraa. Ette usko, kuinka hienolta tuntuu kun muulipää ottaa kontaktia sellaisessa tilanteessa kun lähellä on muita koiria. Monia teistä voi naurattaa koska tämän tason treeniä tehdään ehkä ihan pienten pentujen kanssa, mutta meille se on suuri asia. Kontaktin pituus on toki lyhyt, mutta jo se tieto, että Asbel kykenee luopumaan katseesta toiseen koiraan, edes kahdeksi sekunniksi, on minulle paljon suurempi kuin, no edes keksi tähän nyt mitään, mutta iso juttu joka tapauksessa. 

Jatkoimme kävelyä ja "koppi" kontakti toimi joka tilanteessa. Siis aivan mahtavaa! Sulon treenin jälkeen uusintakierros Asbelin kanssa ja selvästi kontissa oleilu ja yksi kierros takana ovat Asbelin kierroksia laskeneet. Mennään uudestaan ja homma toimii hyvin. Läheltä menevä beagle räyhää Asbelille, mutta poika ei reagoi, haistelee lähellä maata ja merkkailee. Jotain on tehty oikein. 

Treenien jälkeen vain makoillaan

Sulo ja agilityn ihanuudet

Taustaa

Aloitimme Sulon kanssa agilityn harrastamisen tasan vuosi sitten. Sulon kanssa pohdimme harrastusmahdollisuuksia ja ongelmaksi tuli Sulon kanssa heti alussa runsaudenpula. Sulo on todella oppivainen ja halukas työskentelemään, joten tämän koira kanssa voisi harrastaa ihan mitä vaan. Toko ei minua ole ikinä kiinnostanut. Olen luonteeltani melko suurpiirteinen ja minua ei kiinnosta hinkata koiran kanssa esim. yhtä perusasentoa ja sitten huomata, että ollaankin kaksi senttiä vinossa ja tulee miinuspisteitä. Toki Sulon kanssa kotipihassa ja muutoin höntsäillään tokojuttuja ja monet tokon liikkeistä ovat sellaisia, että on hyvä ihan arkielämässäkin osata (esim. seuraaminen ym.). Mutta ei niin ei. Rallytoko on jo sitten toinen juttu ja se onkin meidän kokeilulistalla edelleen. Jostain syystä agilityn vauhti ja se, että omistaja juoksee mukana ja saa itsekin liikuntaa, on ollut kombinaationa sellainen, että lopulta pisimmän korren veti agility.

Tähtitekniikan kautta Tamskille

Vuosi sitten Sulon kanssa saimme innostuksen osallistua Tähtitekniikan alkeiskurssille Ylöjärvellä. Tähtitekniikan tilat sijaitsevat Koirakoutsin tiloissa ja voin lämpimästi suositella paikkaa. Tähtitekniikan alkeiskurssi ja jatkokurssi sisälsivät todella seikkäperäistä ja tarkkaa harjoittelua. Uskon, että saimme sieltä hyvät eväät harrastukselle, joskin omaan makuuni tahti oli siellä ehkä hivenen verkkainen (kunnon estesarjoja ei oikeastaan tullut vielä edes jatkokurssilla), mutta toisaalta perusasiat pitää ymmärrettävästi harjoitella pieteetillä ja niiden osaaminen hyvin auttaa edistymään agilityn harjoittelussa.

Tammikuussa 2016 Tähtitekniikan jatkokurssin jälkeen anoin pääsyä Tamskin ryhmään(Tampereen seudun koirakerho ry) puhtaasti siitä syystä, että Tamskin tilat sijaitsevat meitä puolet lähempänä: siinä missä Ylöjärvelle ajaa meiltä 40 minuuttia, Tamskin hallille kruisailee alle 20 minuutin. Aiemmin en voinut hakea ryhmäpaikkaa, koska viikkoryhmissä pitää koiran jo osata agilityn perusteet.

Hyppäys Tähtitekniikan tarkasta harjoittelusta Tamskin ohjaajamme siipien suojaan oli suuri. Tähtitekniikan tarkasta yhden, kahden ja kolmen esteen sarjoista lähdimme heti tekemään melkein täyspitkää rataa. Pieni hiki meinasi ensin pukata pintaan ensimmäisellä ja toisella kerralla, mutta ohjaajamme totesi, että tekemällä siinä oppii. No, minun tyyliini tällainen sopii että mennään eikä meinata. Olemme ryhmästämme selkeästi vähiten osaava, mutta muita seuraamalla oppii!

Nyt reenailemme Sulon kanssa kerran viikossa ryhmässä, jossa on viisi koirakkoa: sheltti, espanjanvesikoira, lagotto romagnolo, shetlanninlammaskoira ja Sulo, joka Tamskin virallisten listojen mukaan on kultainennoutaja. No, kultainen poika on sekä väriltään että luonteeltaan ja kovasti on noutajangeeniä, joten ollaan vaikka sitten kultaisianoutajia ;)

Sulon agilityominaisuudet

Sulolla on mahtava kombinaatio kyky rauhoittua ja sitten syttyä tekemiseen kun mennään. Sulo on superrauhallinen hallilla (vaikka välillä tekee jotain ihmetempomisia joidenkin koirien suuntaan), mutta sitten kentällä mennään täysillä. En lakkaa ihastelemasta tuota rauhallisuuden ja silti energisyyden yhdistelmää. Siis aivan täydellinen minun makuuni!

Sulo ressaa ihan hirveästi hallilla ;)

Sulossa on agilityä ajatellen paljon hyviä puolia, esim. ketteryys ja pyrkimys aina seurata ohjaajan ohjeita. Ohjaajakeskeisyys ei ole kaikissa tilanteissa hyvä asia, esimerkiksi kun pitäisi irrota estesarjalle, mutta itse valitsen mieluummin sellaisen ohjaajaherkän koiran, jota voi sitten harjoittaa irtoamiseen kuin sitten sellaisen, joka tekee mitä lystää (asia ei tietenkään ole oikeasti näin mustavalkoinen). Vetäjän mukaan meillä on hyvät mahdollisuudet edetä ja kisata jos vain halua riittää, mutta yksi askel kerrallaan.

Lopuksi pieni taidonnäyte tai oikestaan siis vain näyte ;) siitä, milti meno näyttää vuoden harjoittelemisen jälkeen. Vauhti on todella hidas, mutta perusperiaate itselläni on tässä, että mielummin hitaasti ja oikein kuin nopeasti ja väärin.

Lisäraporttia agin suhteen luvassa taas :)

Retkeilyä

Katajajärven pitkä vaellus

Kahden tuttavaperheen kanssa oli sovittu makkaranpaistoa ja retkeilyä Kangasalan Katajärvellä. Alkuperäinen ajatus oli jättää koirat kotiin, koska kaunis syyspäivä varmasti houkuttelisi paikan päälle paljon muitakin ulkoilijoita ja koiria myös. Ja kun tietää meidän poikien reaktion muihin koiriin, voisi olla helpompi jättää pojat kotiin. Kaksi eteisessä tuijottavaa nappisilmää käänsi vaa'an kuitenkin järjen puolelta tunteen puolelle ja koirat ikionnellisina hyppäsivät konttiin. Pojat oli lenkitetty aamulla joten ehkäpä suurin energia olisi poissa. 

Luota navigaattoriin

Tiedossa oli, että parkkipaikalta ei olisi kuin muutaman sadan metrin matka laavulle, joten treffipaikaksi oli sovittu parkkipaikka, josta huiman pitkä vaellus lähtisi. No, luotimme navigaattoriin ja matkan edetessä tie alkoi käydä kovin kiviseksi ja pieni epäilys alkoi hiipiä josko olisimme oikeassa paikassa. Emme olleet. Olimme tulleet toiselle puolelle lampea, tosin nopea tarkastelu osoitti, että olimme 100 metrin päässä laavusta ;) Kävikin sitten niin, että toinenkin perhe tuli tähän väärään paikkaan ja yhdessä aloitimme pitkän ja rankan 100 metrin vaelluksen kohti laavua. 

Koiria

50 metriä mäkeä ylös ja 50 metriä mäkeä alas ja olimme perillä. Elämäni rankin vaellus. Onneksi mukana oli eväsleipiä, makkaraa ja korvapuusteja, muutoin olisi voinut olla hapoilla..

Minun vaellukseni tosin meinasi pysähtyä jo 50 metrin jälkeen kun mäen päällä huomasin, että laavulla on muita koiria. Olihan se toki odotettavaa, mutta hetken jo pohdin josko kuitenkin veisin koirat autoon kun Asbelin bravuuri eli piippauskonsertti alkoi mäen päällä. Isäntä kävi kyselemässä josko toisia koiranomistajia häiritsisi meidän rontit. Muut näyttivät vihreää valoa, ja päätin ottaa riskin (lähinnä omien hermojeni kanssa) ja laskeuduin laavulle koirien kanssa.

Asbelin piipauskonsertista taidonnäyte

Toiset koirat sijaitsivat laavun toisella puolella, joten tilanne oli rauhallinen. Muutama vilaisu sai Asbelissa pienen piippireaktion aikaan, mutta suurimmat piippaukset ja ulinat jäivät mäen päälle. Ihmisiä oli todella paljon ja makkaranpaistopaikalle sai ihan jonottaa, mutta minun energia meni lasten ja koirien vahtimiseen. Suloa kiinnosti lähinnä makkarapaikka ja Asbelia muut koirat, joita vähitelle tuli lisää. Parhaimillaan pienellä paikalla taisi olla seitsemän koiraa, mutta taisi tulla sellainen "näyttelyefekti", että kun koiria alkaa olla paljon, ei niihin enää hirveästi jaksa reagoida. Parin metrin päässä ollut cockerspanieli ei enää saanut suuria tunteita aikaan (tässä vaiheessa paikan päällä oltiin oltu jo pari tuntia).

 

                                                                                     Laavun kingit

Pennun kohtaaminen

Paikalla oli myös pieni parsonrusselinterrieri, joka oli energinen pakkaus. Pennun omistaja sanoi, ettei häntä ollenkaan haittaisi jos pentu pääsisi vähän haistelemaan uusia koiria. Asbelin  kanssa päätettiin mennä hieman pentua haistelemaan. Asbel on aina ollut todella hienosti pentujen kanssa, joten uskalsimme hyvillä mielin käydä pennun juttusilla. Pentu ei pelännyt Asbelia, mutta varmuuden vuoksi kelli maassa ja antoi Asbelin haistella. Innostuksissaan Asbel kerran haukahti ja sitä pentu hieman säikähti. Kaiken kaikkiaan uskon kuitenkin, että oli pennulle mukava kokemus etteivät kaikki suuret ja mustat koirat (siis yleisen käsityksen mukainen) koirat ole vihaisia.

                                                                                    "mä olen niin pienoinen"

Sulon kanssa kävimme myös. Imutin varalta Sulon namin kanssa pennun luokse (Sulon reaktiot pentuihin kysymysmerkki). Sulo ei huomannut mitään muuta kuin ruoan. Koirien nenät osuivat yhteen eikä kumpaakaan kiinnostanut muu kuin nami. Hieman Sulon elekieli jännittyi, mutta muutoin hyvin neutraali kohtaaminen. 

Kaiken kaikkiaan päivä oli mukava ja teki meidän pojillekin hyvää taas vähän nähdä koiria ja olla ihmisten ilmoilla. Vaikka vaellusta oli vaan huimat 100 metriä edestakaisin, olivat pojat ihan poikki kun päästiin takaisin autolle. Sen verran kuitenkin ottaa koville varsinkin Asbelilla kun 

hän jatkuvalla syötöllä tarkkailee tilanteita, ihmisiä ja koiria, joten aivojumppaa oli siinä kolmessa tunnissa ihan tarpeeksi. Huomaa taas, ettei koiria juurikaan liikunta väsytä vaan tuo aivojen käyttö.