perjantai 29. kesäkuuta 2018

Asbel Seitsemän Vuotta!

Asbel täytti 28.kesäkuuta seitsemän vuotta. Syntymäpäivän kunniaksi ja pitkän blogitauon jälkeen haluan omistaa tämän blogikirjoituksen elämäni koiralle, Asbelille, mahtavalle muulille, vakuuttavalle vahdille ja pöhköpäiselle perheenjäsenelle!



Bokseri vaiko Isosveitsinpaimenkoira?

Tarina alkaa kesästä 2011, jolloin päätimme toteuttaa molempien pitkäaikaisen unelman ja allergiaa uhmaten hankkia koiran. Lähtökohta oli, että koiran pitää olla iso ja lyhytkarvainen perhekoira. Minua kiinnosti tuolloin mm. bullmastiffit ja bokserit. Kävimmekin tutustumassa rotuun eräällä bokserikasvattajalla, mutta isäntää eivät ruttukuonot oikein sytyttäneet. Sovittu oli, että rodun pitäisi ns. kolahtaa molemmille. Bokseri ja bullmastiffit unohdettiin ja etsintää jatkettiin. 

Monet rodut selattiin ja mietittiin ja sitten yhtäkkiä muistui mieleen isosveitsinpaimenkoira. Muistan vieläkin sen tilanteen kun ajoimme Oulusta kotiin Viitasaarelle kun ajaessa yhtäkkiä muistin rodun ja näytin puhelimelta valokuvan miehelleni, joka heti innostui ja sanoi, että tuo näyttää jo ihan oikealta koiralta! Halusimme vahtiviettisen, mutta rauhallisen rodun, joka tykkäisi lapsista (joita tosin ei vielä silloin ollut) ja rakastaisi perhettään. Haluaisi käydä pitkillä lenkeillä, mutta ei pahastuisi, jos joku päivä lenkki jäisi lyhyemmäksi. Aloimme vimmatun lukemisen ja videoiden katselun. Mitä enemmän luimme ja näimme, sitä varmempia olimme, että tämä on meidän rotumme. Viimeisen naulan arkkuun löi sitten visiitti Jyväskylässä grossekodissa. Kun nuo kaksi narttua ottivat meidät pihamaalla vastaan, tiesimme, että se on siinä! Paluumatkalla joimme rodunvalintakahvit :)

Pentu Norjasta

Alkoi urospennunetsintä. Suomessa ei ollut ollut pentuja moneen vuoteen, joten katseet piti suunnata ulkomaille. Mm. Ranskaan, Sveitsiin, Ruotsiin ja Itävaltaan lähti sähköposteja. Pentuja oli, mutta kaikki olivat useimmiten varattuja. Ranskasta olisi saanut pennun, mutta se ettei vanhemmilta vaadittu terveystuloksia sai jäitä hattuun. Lopulta mutkan kautta, tai tarkemmin sanottuna Sveitsin kautta tuli tietoa Norjassa olevista pennuista, joista usea oli uros. Yhteydenotto kasvattajaan, kyselyt terveystilanteesta luonteesta ym. ja pian meillä olikin tieto, että sieltä saattaisi meille pentu joutaa. Hurraa!! Vapaana oli kolme pentua. Kyselin paljon pentujen luonne-eroista ja vertailin valokuvia rakenteesta ym. Lopulta valinta päätyi pentuun numero neljä. Se vaikutti rakenteeltaan parhaimmalta, vaikkakin naaman väritys oli hieman tummempi kuin toisen (kolmas oli ihan tumma). Se kuulemma myös liikkui eleganteimmin. Olimme valinneet Asbelin. Hurjaltahan se tuntui, että valokuvan perusteella piti pentu valita! Sisko varoitteli vielä ennen lähtöä, että olethan varautunut siihen, että pentua ei välttämättä tulekaan, koska ikinä ei voi tietää vaikka pennun arkuudesta tai huonoista oloista. Kaikkeen oltiin varauduttu, myös siihen, että takaisin lennetään tyhjän kopan kanssa.  

Saavuimme illansuussa Etelä-Norjalaiseen pieneen kylään, jossa piha-aitauksessa temmelsi kolme pentua. Pennut tulivat iloisesti meitä tervehtimään ja alkoivat heti repiä siskon ponchoa riivatusti. Yksi palasi syömään luuta. Se oli Asbel. Seuraavana päivänä se myös söi luuta. Jännä sinänsä, että Asbel oli ensimmäiset vuodet tosi huono syömään. Ei olisi tuosta uskonut...

Kaikki vaikutti olevan kohdallaan. Tuolloin kasvattajalla (myöhemmin Gjømle kennel) ei vielä ollut kennelnimeä ensimmäiselle pentueelle, joten virallisesti nimeksi tuli nykyinen kutsumanimi Asbel. Noutoreissusta voisi kirjoittaa oman kirjoituksensa, mutta lopputuloksena tuomisina oli Etelä-Norjasta 10-kiloinen möhkäle, joka sulatti sydämemme. Tätä me halusimme.



Pentuaika


Asbel oli reipas pentu, joka asettui taloon nopeasti. Ensimmäisenä iltana se nopeasti tutki talonsyöverit ja meni heti ketarat ojollaan petiinsä ja nukahti. Vahti oli asettunut taloon.

Omapäisyys ja muulius paistoi kyllä hänestä heti läpi. Isäntä halusi alkupäivien iltana lähteä Asbelin kanssa kävelylle pimeään (asuimme aivan korvessa). Asbel totesi, että eipä taida kiinnostaa ja kääntyi takaisin talolle. Eipä saanut pentua houkuteltua mukaan ;) 

Kasvuvauhti oli pennulla hurjaa ja pian 10-kiloinen möhkäle olikin 20-kiloinen ja 30-kiloinen. Puolivuotiaana painoa 36-kiloa ja 1-vuotiaana 55 kiloa. Säkäkorkeutta tuli vielä yksi-vuotiaana. Hitaasti kehittyvä rotu. 

Asbeli kiinnosti ihan pennusta lähtien muut koirat ja eläimet äärettömän paljon. Ja täytyy sanoa, että seitsemän vuoden aikana tähän ei ole tullut muutosta. Päätin jo pennusta alkaen, että panostamme remmikävelyyn ja muiden ohittamiseen kuten myös kontaktiin. Näitä harjoittelimme ja niin ihmeellistä kuin se onkin, juuri nämä kaksi asiaa olivat sellaisia, joiden kanssa tulevaisuudessa tulisin hakkaamaan päätä seinään. Sitäpä en tuolloin tiennyt ;)



Muut koirat

Urosgrosse osaa olla haastava. Ei haastava siinä mielessä, että se olisi millään tavalla dominoiva tai aggressiivinen, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että mitään palveluskoiran miellyttämisenhalua ei ole ja se muulius kyllä puskee vahvasti läpi. Olen tästä aiheesta keskustellut monen (erityisesti uroksen) grosseomistajan kanssa ja tuntuu, että enemmistöllä on ollut jos jonkinlaista haastetta matkassa. 

Meillä todenteolla yritetiin kontaktia harjoitella. Ruoka annettiin ainoastaan kontaktista. Ulos pääsi kontaktista, autosta pois kontaktista jne. Ja voi pojat miten vaikeaa se voi koiralle olla. Ilman minkäänlaista häiriötä koira toki oppi nopeasti, että ruoan saa ainoastaan katsekontaktista ym, mutta auta armias jos minkäänlaista häiriötä oli. Yhden sekunnin mittaisia hätäisiä kontakteja sai, mutta eipä muuta. Nykyään kontaktin pituus saattaa olla jopa kaksi-kolme sekuntia (!), mutta sellaista tapittamista joita tuolla kentillä näkee en ole ikinä päässyt grossen kanssa kokemaan. Vähintäänkin välillä katsellaan lokkeja tai haistellaan maata tai tehdään jotain muuta. Keskittymiskyky todella huono siis. Mikään pk-koira toki ei ollut edes hakusessa, mutta silti välillä tuo kiinnostuksen puute tehdä mitään hämmästyttää :D

Ja koiraohitukset. Tiedättekö kun nuo ohitusohjeistukset kertovat, että harjoittele kontaktia. Check. Done. Kun näet koiran lähestyvän, pyydä katsekontakia. Jos sitä on vaikea saada hypi tai tee vaikka kärrynpyöriä. Tiputanssikin käy, kunhan vaan saat koiran katsomaan sinua. Check. Done. No contact. Sitten menette nätisti kontaktissa ohi. Siis what?? Kenelle nuo ohjeistuksen on kirjoitettu? Joo, sitten myöhemmin kun toinen koira (labbismix) taloon, ymmärsin, että tosi helppoa kun koira luonnostaan ottaa kontakia ja sitä palkataan ja todellakin vaan mennään ohi, mutta tuntuu, että grosseille pitäisi kirjoittaa ihan oman kirjansa. Harjoiteltiin ja harjoiteltiin, mutta Asbel ikäänkuin vaipui sellaiseen transsiin ettei siihen saanut mitään kontakia, siis ei oikeasti mitään kun se näki koiran. Kerran työnsin kinkun sen suuhun kun se huohotti ja näki koiran. Ei mitään reaktiota. Voitteko kuvitella? Miten tuosta lähdetään edes etenemään?

Muistan yhden tilanteen, kun lenkin päätteeksi huomasin läheisen (n. 100 metriä meistä) hiekkakentän reunalla tokoilevan koirakon. Bordercollie oli vapaana ja harjoitteli omistajansa kanssa yhdessä tekemistä. Siinä me olimme, kaukana sadan metrin päässä katsomassa ja Asbel piippaa ja pyörii, huohottaa. Tuolla on koira! Koira! Koira! Yritän saada kontaktia, menen Asbelin eteen. Se väistää ja yrittää katsoa koiraa. Teen kaikkeni että saisin edes pienen, yhden sekunnin katseen minuun. Ei onnistu. Otan koiran päästä hellästi kiinni ja käännän sen minuun. Tiedättekö mitä, pää kyllä kääntyy mutta ne silmät! Ne tapittavat edelleen sinne koiraan. Ei hyvää päivää..Se oli todella masentava hetki. Tuolla kaukana bordercollie treenaa vapaana, ei näe eikä koe mitään muuta kuin hetken omistajansa kanssa. Me ollaan täällä sadan metrin päässä enkä saa edes näin kaukana häiriötekijästä koiraani mitään kontaktia. Pääsi itku. Synkkä hetki. Mitä minä teen tämän koiran kanssa väärin? 





Koirakouluttajalla

Kun Asbel täytti kaksi päätimme käydä ensimmäisen kerran koirakouluttajalla. Kouluttajan ajatus oli, että lähdetään ehdollistamaan Asbelia, että muut koirat = nami. No joo, kaunis ajatus, mutta kranttuna  uroksena oli vaikea löytää mitään ruokaa, joka olisi Asbelia kiinnostanut enemmän kuin koirat. Siellä me puistossa oltiin ja työnnettiin nami kurkkuun kun kaukana näkyi koira. Nice. 

Vuotta myöhemmin kävimme toisella kouluttajalla. Hän jatkoi pienin muutoksin samalla linjalla. Molemmat olivat varmasti ammatti-ihmisiä, mutta jotenkin jäi sellainen fiilis, että ihan ei grossen ajatusmaailma heille auennut. Sellaisen hyödyn toisella kouluttajalla käynti toi, että Asbelin paikka remmilenkillä muuttui edestä meidän viereen. Asbel ei ollut ikinä paha vetäjä, mutta remmi oli aina kireällä. Tästä on vaikea lähteä reagoimaan, palkkaamaan, joten koiran paikka siirrettiin viereen. Tuo muutos tapahtui melko vaivattomasti ja Asbel edelleen kulkee lenkillä vierellä. Tästä voi tarpeen tullen helpommin palkata ja ohjeistaa koiraa kuin että se liitelisi kaukana edessä. 

Kolmas kouluttaja (välissä toki harjoittelimme kotona) sai nopeasti langanpäästä kiinni. Hänelläkin mentiin vastaehdollistamisajatuksella eteenpäin, mutta ensimmäistä kertaa niin, että ei pelattu enää nameilla vaan kokonaisella ruokakupilla. Ja alkuun niin yksinkertaisia harjoituksia, että aamulla koira ei saanut aamuruokaa, jotta se olisi oikeasti nälkäinen. Johonkin kentälle tai puistoon, joissa koirin liikkuu, ja aina kun koira vilahtaa niin, että Asbel se näkee, sanotaan Jätä ja laitetaan ruokakippo maahan. Tämä harjoitus oli ensimmäinen, joka oikeasti toimi. Päästiin jopa niin lähelle että lähimmät koirat menivät 10 metrin päästä ja Asbel pystyi luopumaan koirasta ja syömään kiposta ruokaa (useimmiten herkkuna maksalaatikkoa). Kippoa alettiin pienentämään ja harjoittelua jatketiiin. Siis samanalaisia harjoituksia 4-vuotiaan koiran kanssa kuin pennun kanssa...;) 

Nykypäivä

Olisi mukava sanoa, että harjoittelu on tuottanut tulosta. No lähtökohtiin nähden kyllä, mutta mitään totaalimuutosta ei ole tapahtunut. Edelleen Asbel piippaa ja kiihtyy muista koirista. Mutta totuus on se, että olemme aina asuneet syrjässä, joissa yksinkertaisesti koiraohituksia/kohtaamisia on tullut aina tosi vähän. Toistoja on yksinkertaisesti tapahunut liian vähän. Totesin jo pari vuotta sitten, että näillä mennään ja ne muutaman kerran vuodessa kun koira tulee vastaan, totean, että helpompaa on jos yksinkertaisesti käännymme ympäri ja menemme muualle. 

Viime viikolla erään mökin pihasta ampaisi muutaman pieni chihuahua tielle haukkumaan. Asbel hieman piippasi, mutta kun ei ollut kyse kohtitulevasta koirasta, selvisimme hyvin pienellä reagoinnilla. Muiden talojen pihoissa haukkuvat koirat eivät saa pojissa suurta reaktiota aikaan. Jospa jotain mennyt kaaliin kuitenkin. 

Toisaalta tuollaisen muulin kanssa tekeminen on sellaista, että pienikin onnistuminen tuo valtavan ilon! Melkein suuremmat ilot olen saanut tilanteesta kun Asbel pyynnöstä poistuu aidalta haukkumasta ohikulkevalle koiralle, kuin Sulon hienon menestyksen agilitykentillä. 

Rohkea vahti ja rakas perheenjäsen

Jos unohtaa nuo Asbelin koiraissuet, löytyy paljon vain hyviä puolia. Asbel on ollut aina todella hyvä vahti. Se oli ominaisuus, jota halusimme koiralta. Vahtihommia ei tarvinnut ikinä hänelle opettaa, ne tulivat kyllä ihan itsestään. Pennusta saakka se ilmoitti pihaan tulijat ja kaikki muutokset, joita hän havaitsi. Metsälenkillä hän tarkkailee ja havainnoi jatkuvasti ympäristöä. Toissa syksynä emähirvi hyökkäsi isäntää päin ja Asbel meni kaikki karvat pystyssä isännän ja hirven väliin. Hirvi jatkoi kulkuaan päin, mutta Asbel pysyi paikallaan ja haukkui "barootaan" (grossetermi koiran haukkumistyylille). Asbel ei hyökännyt tai tehnyt mitään ylimääräistä liikettä. Hirvi pysähtyi metrin päähän koirasta ja edelleen koira pysyi paikallaan ja ilmoitti vahvasti, että tänne et tule. Lopulta hirvi kääntyi ja lähti pois. Kun tilanne oli ohi, Asbel jatkoi lenkkiä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Asbelilla on loistava hermorakenne, se ei tuollaisesti hätkähdä. Samaan aikaan meidän toinen koiramme Sulo oli ihan sekaisin puoli tuntia vaikka ei edes ollut siinä puolustamassa :D. 

Asbel haluaa olla kaikessa mukana. Kun tehdään pihahommia se on vieressä tai lähellä. Kun ollan sisällä, se haluaa olla vieressä. Kun lapset illalla nukutetaan, se haluaa olla sängyssä mukana. Rauhallisesti ja hätiköimättä. 

Metsässä Asbel kulkee aina lähellä ja sitä voi vapaasti pitää irti. Kunhan niitä koiria ei sitten tule :D Onneksi täällä syrjässä saa lenkit tehdä aina ihan omassa rauhassa. 

Kaiken kaikkiaan hän on juuri sellainen isosveitsinpaimenkoira, jollaista lähdimmekin etsimään. Meille täydellinen juuri sellaisenaan. Hyvää syntymäpäivää Asbel!


 


5 kommenttia:

  1. Hieno tarina ihanasta muulista ❤️ Paljon onnea Asbelille, monia elämäniloisia ja terveitä vuosia lisää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Lisävuosia toivomme mekin muulille paaaaaljon lisää :)

      Poista
  2. Asbel ❤️ Muistan vielä niin kun lähdit hakemaan Asbelia kotiin 😊

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa aikaa <3..kuten nykyinenkin aika <3

      Poista
  3. You have such a cute pup! I love these photos of him playing out in the yard, so cute. Thanks for the share, have a fantastic weekend. Keep up the posts.
    World of Animals

    VastaaPoista